Hjalmar Nikolai Kronqvist – hieno mies: puoliso, isä, pappa, isopappa

 

Hel Hel Helsinki hei hei

 

Helsinkiin, Helsinkiin

Asuimme kaksi kuukautta talvella 2025 Helsingissä. Olen haaveillut etelään muutosta ja viime syksynä, kun emme saaneet laitettua Tornion kotiamme myyntiin, päätin, että kokeilemme lyhytaikaista asumista pääkaupungissa.

Mietin ja kyselin, etsin asuntoa, ja sitten se pamahti ystävän kautta eteeni. En jaksanut etsiä muuta, asunto tuntui – ja olikin ihan hyvä. Varmistin mieheltäni, että se on ok ja varasin asunnon. En juuri asiasta huudellut, tiesin, ettei sitä niin ymmärrettäisi. Mikä osoittautui todeksi. On hyväksyttävämpää viettää kaksi kuukautta Espanjassa, tai myydä asunto ja kierrellä Andeilla, kun lähteä tammikuussa asumaan Helsinkiin. Erikoista! Sehän on Torniossa vakkarisana, kun tekee jotain poikkeavaa. Asunnon kyllä saa Helsingistä ostaa, joko kakkosasunnoksi tai sijoituskohteeksi, mutta että vuokraa kalliilla hintaa ja niin huonoon ajankohtaan. Ei Ei Ei.

Olin viisi vuotta ollut Torniossa lähinnä ahdistunut, siellä ei ollut minulle oikein muuta, kuin elokuvat. Inhoan lenkkeillä Kivirannan suoralla, kuntosalit ja uimahalli ahdistivat myös, ajattelin, etten jaksa nähdä puolituttuja. Kulttuuri on toisten harrastusten katsomista. Sanoin, että Torniossa pitää tyytyä niin vähään. Pidän ammattimaisesta ja hyvin tehdystä kulttuurista, onpas se sitten konsertteja, teatteria tai näyttelyitä. Toki niitäkin on, muttei minua tyydyttävästi. Ja tekee mieli toistaa entisen pomoni lausahdusta: en lähde toisten harrastamista katsomaan. En itsekään tarvitse yleisöä harrastamiselleni.

Niinpä tammikuun 11. päivä pakkasimme tavaramme ja lähdimme kohti Kalasatamaa, taiteilijatalo Ars Longaa. Asetuimme taloon, metro, ratikka ja bussit lähtivät nenän edestä, toinen lastenlapsemme asui kahden metropysäkin päässä, toinen muutaman tunnin bussimatkan takana.

Hel Hel Hel

Ensimmäiset teatteriliput olin varannut jo ennen joulua Torniosta käsin. Aamuisin menin Hesarin menokoneeseen ja etsin päivän ja viikon tapahtumat. Tilasin eri laitosten viikkokirjeitä. Ja ajattelin, että ehdimme joka paikkaan. Moneen paikkaan ja tilaisuuteen kyllä ehdimmekin. Katkaisin äänikirjapalvelun ja muutaman suoratoistopalvelun. Nyt oli elävää tarjontaa. Ajattelin ottaa kaiken irti Helsingissä olostamme ja koko rahan edestä. Elämä siellä ei ollut halpaa, en juurikaan laittanut asunnolla ruokaa, söimme ulkona ja ulkopaikkakuntalaisille julkinen liikenne maksaa myös enemmän kuin kaupunkilaisille. Museokortti oli hyvä olemassa, pohjoisessa sillä ei ole juurikaan virkaa. Teatteri-, konsertti-, balettiliput maksoivat myös, mutta niihin oli myös hyviä, esim. saman päivän lipputarjouksia.

Ohjelmoin päivämme, varasin ravintolapöytiä, sain nauttia niistä ravintoloista, joista olin vain lukenut, koska lyhyillä vierailuilla ei monista suositelluista paikoista saa pöytävarauksia. Kävimme konserteissa, näyttelyissä, galleriakierroksilla, baletissa, turistina eri kaupunginosissa. Tapasimme sukulaisia ja ystäviä, lastenlapsia. Lainasimme autoa ja vierailimme mm. Kotkassa, Loviisassa, Porvoossa, Porissa, Karkkilassa. Kaikkiin noihin paikkakuntiin olisin voinut muuttaa.

Kuuden viikon jälkeen väsähdin. Mieheni oli ollut välillä 10 päivää pohjoisessa, hoiti isäänsä, vapaa-ajan kotimme lyhytvuokrausta ja lepäili 😉

Oli informaatioähky. Joka aistille oli liikaa. Olen aina harrastanut salakuuntelua: kahviloissa ja ravintoloissa kuuntelen salaa muiden keskusteluja. Kuulin, millä nimellä Mikko Kuustosen lapsenlapset häntä kutsuvat, Fazerilla kuuntelin pariskuntaa, joka oli eka livetreffeillä, Tinderissä tavattu. Metrossa tuijotin kaikkia ihmisiä, kenellä oli posket ja huulet täynnä botoxia, mitenkä maahanmuuttaja hoitivat lapsiaan, miten joku kertasi puhelimessa vanhempainsa hoitoa hoitokodissa. Tuoksuja, ääntä oli maailma pullollaan, jos visuaalista sekä saastaa että estetiikkaakin oli. Kaikkea oli liikaa.

Hei hei hei

Kaipasin omaa sänkyä, omaa ergonomista työtuolia, omaa sohvaa, omia keittiöveitsiä, kodinkoneita, kodin taideteoksia, kotimme meidän laista estetiikkaa, taidetta.  Kaipasin liikkumattomuutta, hälyttömyyttä, hiljaisuutta. Pohjoisen tuulta (jonka naivisti ajattelin olevan lempeämpää kuin Kalasataman; ei ole).

Summa summarum

Mitkä kliseet Helsingistä on totta?

·       No se, että kaikilla on kiire. Tunsin itseni koko ajan hitaaksi ja kömpelöksi, minulla ei ollut kiire minnekään ja tuntui, että olen koko ajan jonkun tiellä.

·       Ihmiset eivät ole tylyjä ja töykeitä, vaan mukavia ja kohteliaita. Ainakin minun ikäiset naiset, alkoivat rennosti rupatella ratikkapysäkillä, metrossa, auttoivat raahaamaan matkakasseja. Testasin, että kävelevätkö miehet naisten päälle, etteivät väistä, väistävät, ainakin minua, kukaan ei kävellyt vihaisena kohti.

·       Gallerioilla on tappotahti, maksimissaan neljä viikkoa ja näyttelyn vaihto. Miten ne jaksaa? Yleisönä ja asiakkaana jo väsyin ja kauhistelin. Jokainen galleristi ihan varmasti inhoaa avajaisia.

·       Hesarilla on valtavasti valtaa: mitä ikinä Hesari kehui tai nosti, liput loppuivat ja näyttelyihin oli tungos.

·       Paikasta toiseen siirtymiseen meni yllättävän paljon aikaa, vaikka matkat oikeasti ovat kilometreissä lyhyitä, toisin kuin pohjoisessa.

·       Museo- ja gallerianäyttelyt ovat pääasiassa hyvin tehtyjä: hyvin ripustettuja, tekstit priimaa. Erityisesti taidemuseoissa, kaikki on tarkkaan mietittyä ja ammattitaidolla tehtyjä, tekstit saavutettavia, vailla kliseitä, hyvin kirjoitettuja.

·       Oli aivan turha tuijottaa lämpöasteita ulkona, aina oli kylmää, oli plusasteita tai ei. Untuvatakki oli aina hyvä asuste.

Paluu pohjoiseen: tuuli on sittenkin hyytävää, sekä Torniossa että Båtskärsnäsissä, ei vain Kalasatamassa ja Ruoholahdessa. Informaatioähkystä ei ole vaaraa. Båtsärsnäsin raitilla vain yksi koira haukkui, autoja ajoi harvakseltaan, sälekaihtimet saavat olla läpi yön auki, ei ole pelkoa, että joku katsoo. Ei voi kuvitella, että kaihtimien takana on New York, kun ei ole, vain naapurin notkahtanut piharakennus.

Harrastelijat ovat pääosissa kulttuurin kentällä, näyttelyt huonosti ripustettuja, tekstit mitä sattuu.