Hjalmar Nikolai Kronqvist – hieno mies: puoliso, isä, pappa, isopappa

 

Isä-Emil lähti Amerikkaan ja sinne jäi

Erika ja Emil Kronqvist

Hjalmar Nikolai Kronqvist syntyi Haapajärvellä 19.12.1904 ja kuoli Torniossa 12.1.1991, 86 vuoden iässä. Hänen vanhempansa olivat Emil Kronqvist (20.8.1865-10.1.1937) ja Kaisa Kronqvist os. Ojalehto (2.1.1864-1.5.1918). Hjalmar syntyi Emilin ja Kaisan nuorimpana lapsena, Emil ja Kaisa saivat kuusi lasta.

Emil Kronqvist lähti Amerikkaan kolme kertaa. Ensimmäisen kerran vuonna 1880, sitten 1889 ja 1907. Vuodet 1889–1892 hän asui siellä ensimmäisen vaimonsa, Erika Kronqvistin (os. Ojalehto) ja poikansa Ansgariuksen (1888–1894) kanssa Houghtonissa Michiganissa ja työskenteli kuparikaivoksella. Heidän toinen poikansa Johan Emil (1890–1892) eli vain kaksi vuotta, tosin vanhin poikakin, Ansgerius kuoli jo kuusivuotiaana. Emilin oikea jalka oli vahingoittunut kaivosonnettomuudessa. Heille syntyi vielä Ida Emilia (1892–1893), hän kuoli puolen vuoden ikäisenä. Emil ja Erika olivat palanneet Suomeen Haapajärvelle, missä Ida Emilia kuoli. Erika-vaimo kuoli 1892 Haapajärvellä ja Emil meni naimisiin Erikan nuoremman sisaren Kaisan kanssa, joka on siis papan äiti. Emil lähti takaisin Amerikkaan 1907 jättäen perheensä, pappa oli silloin vajaa neljä vuotta vanha, hän oli perheen nuorin. Pappa jäi isänsä sedän Jakob (myöhemmin Jaakko) 1854–1907) ja hänen vaimonsa Albertinan (1863–1937) kasvatettavaksi. Heillä oli itselläänkin 11lasta. Emil jäi Amerikkaan ja kuoli siellä. Hän avioitui vielä kolmannen kerran (Amerikassa) Erikka Wilhelmiina Liuskan kanssa, joka oli kotoisin Pyhäjärveltä. Heidän ensimmäinen yhteinen lapsensa syntyi kuolleena, toinen lapsi, Onni syntyi 1911, kolmas lapsi, Sivia syntyi Alaskassa vuonna 1916. Erikka ja Emil muuttivat Alaskasta takaisin Milwaukeen, jossa molemmat kuolivat, Erikka vuonna 1921 ja Emil sydänkohtaukseen 1937.

Ilmeisesti tämä Erikka Liuska oli Kaisan ja Emilin kotiapulainen Haapajärvellä. Emil oli luvannut lähettää Kaisalle ja lapsille matkaliput, tai rahat matkalippuihin, että hekin pääsevät Amerikkaan. Mutta kas, Emilpä lähettikin rahat tai lipun Erikkalle ja meni hänen kanssaan naimisiin. Tuskin otti avioeroa Kaisasta; ei kai kukaan tiennyt, että hän oli myös Suomessa naimisissa, koska kertoi olevansa tanskalainen.

Tähän liittyy myös anekdootti isäni puoleisesta suvusta, isäni isä Jaakko Pietilä (1886–1952) oli tehnyt jo kaksi Amerikan -matkaa, kun hän lähti noin vuonna 1912 vaimonsa Helmin (1891–1967) ja vajaan kaksivuotiaan poikansa Eugenin kanssa Amerikkaan. Mukaan lähti myös Erkki, Jaakon veli vaimonsa Hanna Palokan kanssa (kotoisin Yli-Iistä). Laiva lähti samana päivänä kuin Titanic Liverpoolista. Laiva saapui New Yorkiin, josta Pietilät matkustivat Pohjois-Dakotaan Black Hillsiin. Miehet olivat töissä kaivoksella ja elämä oli ankeaa.

Olivat jonkun aikaa Pohjois-Dakotassa ja matkustivat sitten jonkin verran, kävivät muun muassa. Washingtonissa, jossa Helmin sanojen mukaan kävivät katsomassa Valkoista taloa, jonka puutarhassa kävivät kävelemässä. New Yorkissa sitten shoppailtiin ja Helmi-mummu osti rautasängyn, jonka hän laivasi Näätsaareen. Se sänky on sitten isän ja Laurin toimesta upotettu Näätsaaressa johonkin jorpakkoon lähelle merenrantaa; eivät ilmeisesti tykänneet rautasängystä. Pietilät lähtivät laivalla takaisin Suomeen, kun isän Erkki-veli ilmoitti tulostaan. Erkki synt.27.7.1915. Seuraavan kerran Jaakko ja Erkki (Jaakon veli siis) lähtivät Amerikkaan, kun isä ja Lauri-veli olivat pikku poikia, vuosi oli ehkä 1926. Vuonna 1938 Helmi kirjoitti Jaakolle, että jos ei tule pois Amerikasta, niin hän menee toisen miehen kanssa naimisiin. Miehen nimi oli muuten Johan Mikkola, hieno mies, kirjoitti serkkumme Marja-Riitta Pekkala, jolta tämä tarina on. Marja-Riitta on tavannut tämän herra Mikkolan.

Eli ei se kaksinnaiminen niin vaikeaa tuohon aikaan ollut, kun Helmi-mummukin sitä suunnitteli tai ainakin sillä uhkaili.

Emil Kronqvist isoisän isän haudalla USA.ssa 1994.

Amerikkaan lähdöstä on viimeksi kirjoittanut Maarit Tastula teoksessaan Köyhää väkeä. Aiemmin muun muassa Lars Sund: Erikin kirja, Herman Mäntylä: Kahden tulen välissä, Jennifer L. Holm: Jokilaakson ainoa, Solveig Torvik: Äitien veren perintö. 

Hienon miehen hieno nimi

Muistan kun pienen pienenä tyttönä ihmettelin äidille, että miksi papalla on niin hieno nimi: Jalmarikin kirjoitetaan ilman i-kirjainta ja aloitetaan h-kirjaimella. Ja sukunimikin niin hieno. Ja sinä olet vain Aila Pietilä, vaikka hänen tyttärensä. Äiti aina teititteli isäänsä, se kuulosti minusta aina kovin hienolta. Ja kun kysyin miksi, äiti vastasi, että vanhempia ihmisiä kuuluu teititellä. Äitiään ei kuitenkaan koskaan teititellyt.

Sukunimi Kronqvist on esiintynyt suvun jäsenten nimenä Pietarsaaren maaseurakunnan kirkonkirjoissa ensimmäisen kerran 1801. Tämän jälkeen sukunimi Kronqvist poistui 65 vuodeksi kirkonkirjoista. 1921 Suomeen tuli sukunimilaki, joka teki sukunimen ottamisesta pakollista kaikille kansalaisille.

Vuoden 1921 jälkeen: Kun lain myötä sukunimi oli pakollinen, se merkittiin myös kirkonkirjoihin. Jos henkilö ei itse ilmoittanut nimeä, pappi saattoi merkitä esimerkiksi talon tai torpan nimen, tai muun paikkakunnalla tunnetun nimen. 

Papan veli Otto (1902–1949) suomensi sukunimensä Ruununoksaksi vuonna 1936. Mietin, että miksi juuri Ruununoksaksi, eikä – kuten oikea suomennos olisi - Kruununoksaksi? Olisiko Kruununoksa ollut jotenkin herraskainen nimi? Ruununoksa oli varmaan niin kuin kansa kruunun lausui, ruunu. Oksa on aina vain oksa.

Hjalmar on skandinaavinen miehen etunimi. Nimi on muinaisskandinaavista alkuperää ja merkitsee kypäräpäistä sotilasta. Nimen suomen­kielisiä vastineita ovat Jalmari ja sen lyhentymä Jari.

Nikolai tulee tietysti tsaari Nikolai toiselta, joka toimi Suomen suuriruhtinaana vuosina 1894–1917. Eli juuri silloin, kun pappa syntyi. Nikolai ll oli viimeinen hallitsija Romanovien hallitsijasuvussa.

Jos pappa oli mielestäni hieno mies, olisin voinut laittaa otsikkoon, että hän oli myös sotamies, tykkimies, leipuri, työmies, kirvesmies, maamies, tullimies, virkamies.

Ennen sotaa oli nuoruus

1920-luku

Hjalmar-pappa vietti lapsuutensa Haapajärvellä. Hän kävi armeijan -sotaväen- kuten hän itse sanoo, Viipurin rykmentissä Haminassa 8.12.1924-3.12.1925. Valalla hän oli 6.2.1925. Armeijassa hän oli huoltojoukoissa. Hän itse sanoo käyneensä sotaväen Viipurissa, mutta Viipurin rykmentti oli vuonna 1919 siirretty Haminaan, sisällissodan jälkeen siis. Siellä oli käyty ns.  Viipurin taistelu, joka oli Suomen sisällissodan viimeinen suuri taistelu, joka käytiin Viipurin kaupungin hallinnasta 24.–29. huhtikuuta 1918 punakaartin ja valkoisten välillä. Taistelu päättyi valkoisten vallatessa Viipurin.

Mietin, että jos pappa olisi käynyt armeijan Viipurissa, silloisen Suomen toiseksi suurimmassa ja kansainvälisimmässä kaupungissa, tuskin Lappi ja pohjoinen olisi häntä houkutellut. Muistelkaa Viipuria; kuten laulussa sanotaan: sellainen ol Viipuri, karjalaisten kaupunki! Viipurin houkutukset olisivat voineet viedä nuoren Pohjanmaalta tulleen miehen mennessään. Mutta Hamina on toista, varmaankin tylsempi kuin Viipuri, sotilaskaupunkina edelleen tunnettu.

Limingan niityt kutsuvat

Koska Haapajärvi oli maalaiskunta, eikä siellä ollut teollisuutta, vain yksi pieni saha, jonne ei päässyt töihin, niin sieltä piti sitten lähteä. Lähdettiin pohjoiseen, keväällä oli uitot ja talvella metsätyöt, pappa oli molemmissa hommissa. Kävellen kuljettiin, Haapajärvellä ei rata ollut vielä valmis, Ylivieskan asemalle oli Haapajärveltä 60 km matka. Vanhin veli teki papalle saappaat. Puhdas alusvaatekerta pakattiin jauhosäkistä tehtyyn ”reppuun”. Lähtijöillä ei siis ollut reppuja, vaan se tehtiin jauhosäkistä leikkaamalla siitä puolet pois, kivet laitettiin kulmiin ja nuora henkseliksi. Eväät olivat minusta hyvät: paistettu vasikanpaisti, leipää ja voita.

Uitto päättyi papan ja serkkunsa kohdalta Nivalaan, siitä piti sitten lähteä pohjoisemmaksi. Mukana oli kaksi serkkua ja kylän poikia puolen kymmentä, he lähtivät Liminkaan heinätöihin. Liminka oli suuri maatalouspitäjä ja serkkunsa kanssa halusivat samaan taloon töihin. Ja pääsivät. Työ alkoi saunavihtojen teolla, niitä tehtiin kaksi päivää, ennen kuin heinätyöt alkoivat. Heinätöissä palkka oli pieni. Isäntä tykkäsi serkuksista ja nosti palkkaa 25 markkaan viikolle ja he olivat siellä viisi viikkoa. Koska he eivät polttaneet tupakkaa tai käyttäneet alkoholia, niin rahaa säästyi.

Sitten he lähtivät Ouluun, vaatteina alusvaatteet ja uittokamppeet, sitten menivät kauppaan, narikkaan*, kuten pappa sanoo ja hankkivat ”päästä kantapäihin uudet kamppeet: puolikovat kaulaan lisäksi hankkivat rusetit ja kravatit ja uudet kengät jalkoihin. Hieno mies jo nuorena!

*Narikka-sana tuli papalle varmaan Haminasta, sotilaskielestä, koska Kielikellon mukaan narikka-sana on venäläislaina, tarkoittaa toria, kauppapaikkaa. ” Monesti narikasta puhuttaessa on tarkoitettu juuri lähimmän ison kaupungin toria tai torilla olevia juutalaisten tai muiden kauppiaiden kojuja.” sanoo Anna Ryödi, Suomen murteiden tutkija Kielikellon artikkelissa. Narikka on siis muutakin, kun meidän tuntema vaatesäilö.

Oulussa Varjakkaan rakennettiin sahaa, pappa oli siellä töissä ja asui tätinsä luona. Ei lähtenyt enää talvella metsätöihin, jota itse vähän katui.

Kohti kansallismaisemaa eli Ylitorniolle!

Haapajärveltä lähti Ylitornion kansanopiston rakennusmestariksi Huhtala. Sisko lähti sinne emännäksi ja toisen siskon mies oli rakennuksella ”etumiehenä”, pappa toimi renkinä Huhtalalle. Pappa ihastui kovin Ylitornioon, luuli että on aivan Lappia, ettei ole kuin poronpolku, mutta oli! Maisemat olivat komeat ja ihmiset mukavia. Tietysti ihmiset olivat mukavia: lupsakoita tornionlaaksolaisia!  Pappa halusi kirvesmiesalalle, mutta rautatiellä sinne ei ilman paperieita päässyt, mutta Ylitornion kristillisen kansanopiston rakennustyömaalle ei papereita tarvittu, kun oli osaava tekijä ja niinpä pappa oli rakentamassa kansanopistoa. Kristillisen kansanopiston toiminta alkoi vuonna 1923, vaikka rakennustyöt jatkuivat aina vuoteen 1927. Kansanopistossa oli rehtorina haapajärviläinen Mirjami Lappalainen ”meripastorin rouva” papan sanoin, Lappalainen pyysi pappaa jäämään kansanopistoon opiskelemaan. Pappa ei ollut käynyt Haapajärvellä kansakoulua ja hän suoritti sen kansanopistossa vuodessa ja sitten varsinaisen kansanopiston, jonka itse katsoi vastaavan keskikouluopintoja, varmaan vastasikin. Tehtäviä oli paljon, eivätkä ne olleet helppoja.

Pappa toimi rakennusalalla, hänestä oli tullut ammattimies. Hän toimi myös Rovaniemellä rautateillä rakensi muun muassa asemapäällikön talon. Vuoden 1929 toimi siis vielä Rovaniemellä, mutta talvea ei halunnut siellä viettää, vaan palasi Ylitorniolle, jossa oli opistokavereita.

Mamma tulee taloon

mamman ja papan kihlaus vuonna 1930.

Ylitorniolla oli sitten yhden ystävän, Aune Gartiinin syntymäpäivät Tengeliössä, jonne pappakin lähti, kun muut houkuttelivat. Tarkka mies vaatteistaan kun oli, sanoi ettei hän lähde, kun on vain nämä oleskeluvaatteet, mutta kaverit sanoivat, ettei se Tengeliössä ole niin tarkkaa, jotkut raasut vain vedät päälle, kyllä ne on Tengeliön kossit ovat samanlaisia. Mamma oli silloin myös siellä, eli neiti Vieno Rantakrans. Pappa kysyi ystävältään, että kuka tuo tyttö on, ystävä vastasi, etten tiedä, mutta aion lähteä saatille. Pappa sanoi, että älä sinä, kuin minä. Siinä syntyi vähän kilpailutilanne, jonka pappa voitti ja lähti pimeässä saattamaan tätä nuorta tummaa kaunotarta, Vieno Rantakransia Rahtulanpäähän. Siellä pimeässä rämpiessään hän kertoi ihmetelleensä, että kaikenlaisissa paikoissa sitä asutaankin ja ihmetteli, että miten hän pääsee ja osaa pois Ylitorniolle. Oli syksy, pimeää ja vettä satoi. Siitä alkoi seurustelu, ja sitten syyskuussa vuonna 1930 heidät vihittiin (8.9.1930).

Pappa asui Kanada-nimisessä talossa Nuotiorannalla Ylitorniolla. Talo oli saanut nimensä mieheltä, joka asui taloa ja haaveili vuosikausia Kanadaan muutosta, ja muuttikin sinne lopulta. Talo jäi tyhjäksi ja pappa muutti siihen. Hän teki itse kaikki huonekalut ja samalla Ylitornion koululle voimisteluvälineitä, varmaankin ainakin puolapuut seinille.

Mamma muutti taloon 8.12.1930, Väinö-veli toi hänen reellä. Tähän saakka hän oli asunut kotonaan Rahtulanpäässä. Mamma oli ylpeä ja halusi muuttaa vasta illalla, pimeällä, etteivät ihmiset näe, että köyhät muuttavat, reki täynnä tavaraa, muun muassa pyörä, ompelukone ja kahden viikon ruuat: ainakin pottuja, voita ja leipää. Kanada oli hatara ja kylmä talo.

Antero oli syntynyt 30.12.1930. Pappa oli sitten rakentamassa muun muassa Pessalompolon koulua, jonne hän kulki hiihtäen. Papan mielestä siellä maksettiin hyvä palkka, 50 markkaa päivältä, kun tehtiin 10 tunnin päiviä.

Opistolla ollessaan pappa oli tutustunut Jaakko Paloon, joka oli kotoisin Enontekiöltä. Palo opiskeli teollisuuskoulussa ja pappaakin houkuteltiin, että lähtisi vaikka opettajaksi puuseppäkouluun, mutta pappa ei halunnut, olisi pitänyt ottaa ehkä lainaa. Jaakko Palo sai kesätöitä Läänin rakentamistoimistolta ja hänet komennettiin Muonioon, siellä oli kirkon risti kaatunut ja se piti nostaa, mutta kukaan ei uskaltanut kiikkua ristiä laittamaan kirkon peltikatolle. Palo muisti, että pappa oli huimapää, ja pystyisi ristin nostamaan. Pappahan lähti. Uusi risti tehtiin Oulussa, se oli viisimetriä korkea ja poikkipuu oli kaksi metriä, risti vuorattiin kuparilla. Kaksi kuukautta meni ristin nostossa. Muoniossa oli kuitenkin muitakin hommia, pappa oli siellä muun muassa Metsähallituksella hommissa, rakentaen muun muassa metsänvartijan puustellit, mutta myös yksityisillä, ja Pallas-hotellin rakentamisessa. Perhe muutti myös Muonioon, jossa he asuivat kolmatta vuotta.

Pappa oli ostanut maata Ruukimaalta Aittamaasta ja aikoi rakentaa talon Himovaaraan. Hän oli itse piirtänyt talon ja saanut rakennusluvan. Papan appi, eli mamman isä Iisakki Rantakrans sanoi, että älä ala rakentamaan vaan osta Aittamaasta talo, siellä on Asutushallitus laittanut talon myyntiin.

Mamma ja pappa huusivat syyskuussa 1933 Kuivakankaan kylän Aittamaanpään tilan pakkohuutokaupassa Suomen valtiolta 10 000 markalla. Juho Mäntyjärvi oli menettänyt tilan ja siinä olleen asuinrakennuksen sekä navetan henkilökohtaisen konkurssin ja vararikon seurauksena valtiolle. Tilaan kuului talo, navetta ja noin hehtaari maata. Ongelmana oli kuitenkin saada Juho Mäntyjärvi perheineen ja kimpsuineen ja kampsuineen tilalta pois. Ihan Asutushallituksen puheenjohtaja Mäkiniemi tuli apuun häätämään hänet. Mamma ja pappa muuttivat Aittamaahan syksyllä 1934.

Lapsia oli nyt syntynyt kolme: Veikko Antero 30.12.1930 (kuoli 26.4.2020), Aila Annikki 26.3.1932 (kuoli 6.4.2017) ja Aarre Jalmari 1.1.1934. Aarre syntyi Muoniossa, Antero ja Aila Ylitorniolla.

Muut lapset syntyivät Aittamaanpään aikoina eli Vieno Anna Anneli 5.5.1037 (kuoli 18.11.1997), Rauha Hillevi 9.9.1940, Taisto Kalevi Tuomas 16.8. 1941, Maija-Liisa 27.11.1942, Sulo Aulis (myöhemmin Aulis) 28.1.1945, Ilkka Jouko Johannes 18.9.1946, Airi Marjatta 13.7.1948, Veli Allan 14.5.1954. He kaikki saavuttivat aikuisiän. Sen sijaan Ahti Ilmari 31.7.1935-3.12.1936 ja vielä kastamaton vauva (15.1.1944-18.1.1944) kuolivat pieninä. Ahti eli puolitoistavuotiaaksi, kastamaton vauva vain kolme päivää. Lapsikuolleisuus on ollut kyllä suurta, nyt sitä on jotenkin vaikea ymmärtää tai tajuta...

 

Kaikesta on pulaa, muttei papalla ainakaan töistä

Papalla oli töitä myös pula-aikana, vaikka Suomessa oli paljon työttömiä. Pula-aika alkoi maailmalla 30-luvun lamasta. Suomalaisen talonpojan näkökulmasta katsottuna aika erosi edeltäneistä vaikeista ajoista. Kun hallayö aiheutti konkreettisen kadon, siitä tiedettiin selviydyttävän lähitulevaisuudessa: maa ja sen tuotto toivat toimeentulon. Pula-aikana pulaa oli kuitenkin maidon ja leivän ostajista, kun raha lakkasi liikkumasta. Esimerkiksi Kalajokilaaksossa todettiin, että "yksi kymppi kiertää kylää". Tuottajahinnat ja kantohinnat putosivat ja väärään aikaan tehdyt investoinnit johtivat ulosmittauksiin, konkursseihin ja maatilojen pakkohuutokauppoihin. Vuonna 1929 konkurssien aalto pyyhkäisi Suomen yli, ja 1401 vararikkoa pantiin vireille. Pahimmillaan pulakausi oli helmikuussa 1932, jolloin työttömiä oli yli 90 000. Työttöminä oli noin 5,4 prosenttia työikäisestä väestöstä. 

Pula-aikaa ja 1930-luvun alkuvuosien yhteiskunnallista ilmapiiriä erityisesti maaseudun asukkaiden näkökulmasta ovat teoksissaan kuvanneet esimerkiksi Pentti Haanpää (Isännät ja isäntien varjot, 1935), Kalle Päätalo (Iijoki-sarjan romaanit) ja Väinö Linna (Täällä Pohjantähden alla 3, 1962).

Pappa kulki Muoniossa rakennushommissa, muun muassa rakentamassa Pallas-hotellia, joka valmistui 1938. Se oli Suomen ensimmäinen tunturihotelli, tiettömän taipaleen takana.  Sen olivat suunnitelleet arkkitehdit Väinö Vähäkallio ja Aulis E. Hämäläinen ja sen rakennutti Suomen Matkailijayhdistys. Pallastunturin hotellin vaikuttavana taustamaisemana ovat viisi Pallastuntureiden korkeinta keroa. Matkailuhotelli sijaitsee valtakunnallisesti arvokkaalla maisema-alueella "Pallastunturit", joka on luokiteltu myös kansallismaisemaksi. Se oli funkkistyylinen hotelli, jonka Saksan armeija räjäytti syksyllä 1944 vetäytyessään Lapista.

Pappa on siis työskennellyt kahdessa kansallismaisemassa, Pallaksella ja Aavasaksalla. Tosin koko Tornionlaakso on kansallismaisemaa.

 

Kiirastuli         

Talvisota

Talvisota käytiin 30. 11.-1939–13.3. 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Neuvostoliitto aloitti talvisodan hyökkäämällä ilman sodanjulistusta, ja sota päättyi 105 päivää myöhemmin Moskovan rauhansopimukseen. Kansainliitto tuomitsi hyökkäyksen ja erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään 14. joulukuuta 1939. Talvisodan syttymistä edelsivät neuvottelut, joissa Suomea painostettiin siirtämään itärajaa kauemmaksi Leningradin (nyk. Pietari) suurkaupungista. Sallassa hyökkäyksen voidaan kuitenkin katsoa alkaneen jo muutamia päiviä aiemmin

Sota on tunnettu erityisen vaikeista talviolosuhteista, talvi 1939–1940 oli vuosisadan kylmimpiä, puna-armeijan valtavista miestappioista, suomalaisten mottitaktiikasta sekä ”talvisodan hengestä”. Sodan seurauksena Suomi menetti Neuvostoliitolle noin kymmenesosan maa-alueistaan ja neljänneksi suurimman kaupunkinsa Viipurin.

Talvisodan hengellä tarkoitetaan Suomessa talvisodan aikana 1939–1940 vallinnutta kansallista yhtenäisyyttä, jonka katsotaan yleisesti mahdollistaneen puolustuksen kestämisen ja siten jopa maan säilymisen itsenäisenä. Erityisen merkittäväksi talvisodan hengen tekee se, että se todisti suomalaisen yhteiskunnan eheytyneen sisällissodan jälkeen. Käsite ”talvisodan henki” luotiin sodan jälkeen sisä- ja ulkopolitiikkaa varten.

Sodan ensimmäisen kuukauden aikana Suomen kohtalo riippuikin pääasiassa sen omista sotilaista, viime kädessä tavallisen rivisotilaan motivaatiosta ja taistelutahdosta sekä kotirintaman kestokyvystä ja tuesta taistelijoilleen. Suomi kutsui reservinsä sotilaat 10. lokakuuta 1939 alkaen ylimääräiseen kertausharjoitukseen, joka merkitsi käytännössä liikekannallepanoa eli määräämistä taisteluvalmiuteen. Pappakin lähti 15.10.1939, hänet määrättiin jalkaväkirykmenttiin kiväärimieheksi, sitten huoltomieheksi ja 8.12.1939 takaisin kiväärimieheksi. hän osallistui Sallan – Pelkosenniemen taisteluihin, jouluna 20.-24.12.1939 hän osallistui Saijan puolustustaisteluun 27.2.–13.3.1940, Märkäjärven taisteluun 17.1.-23.2.1940.

Suurimmat hyökkäyssotaan perustuneet ja merkittävää kansainvälistä huomiotakin herättäneet voitot suomalaiset saivat Suomussalmen taistelussa 27.–29. joulukuuta 1939 ja sitä seuranneessa Raatteentien taistelussa 1.–7. tammikuuta 1940. Raatteen tiellä saatiin näyte neuvostojoukkojen virheeksi osoittautuneesta voitonvarmuudesta – tuhottu divisioona oli nimittäin ottanut mukaan sotilassoittokunnan soittimineen, nuotteineen ja julisteineen voittoparaatia varten.

Jatkosota

Välirauha tai Moskovan rauha alkoi 13.3.1940, mutta pappa pääsi kotiin vasta 27.4.1940. Välirauhaa kesti 25.6.1941 saakka, jolloin Jatkosota alkaa, mutta jo 15.6.1941 piti lähteä takaisin sotatantereelle. Pappa haavoittuu Suomussalmen Vienassa 13.9.1941, luoti lävistää hänen sieraimensa, hän pääsee sotasairaalaan 25.9.1941, vasta 12 vuorokauden kuluttua haavoittumisesta. Häntä hoitaa lääkäri O. Forsman. Hän haavoittuu toisen kerran 3.12.1941 Ala-Vilmajoella Kemijärvellä, oikea käsi vaurioituu.

Jatkosotaa käytiin Suomen rintamalla samaan aikaan, kun Saksa toteutti operaatio Barbarossan nimellä tunnettua laajaa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomen rintama oli jaettu saksalaisten ja suomalaisten joukkojen kesken siten, että suomalaiset olivat vastuussa eteläisestä rintamasta ja saksalaiset Lapin rintamasta.

Suomi ei ollut lain mukaan Saksan liittolainen, mutta käytännössä oli. Sodan alussa eteläisellä rintamaosalla suomalaiset joukot valtasivat talvisodassa menetetyt alueet ja etenivät yli Syvärin ja Leningradin puolustuslinjojen tuntumaan. Joulukuussa 1941 hyökkäys pysäytettiin ja alkoi yli kaksi vuotta kestänyt asemasotavaihe. Pohjoisilla rintamaosilla ei saatu katkaistua Muurmannin rataa.

Neuvostoliiton suurhyökkäys kesäkuussa 1944 mursi suomalaisten etummaiset puolustuslinjat. Raskaiden torjuntataistelujen jälkeen aseet laskettiin 4.–5. syyskuuta.  Jatkosodan välirauhanehtoihin kuului muun muassa saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta, mikä johti Lapin sotaan Saksaa vastaan 15. 9. 1944. Moskovan välirauha allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944, ja se vahvistettiin Pariisin rauhassa vuonna 1947.

Pappa sai kaksi tunnustusta presidentti Urho Kekkoselta. Ensimmäisen vuonna 1957 kiitollisuuden osoituksen sodassa vuosina 1941–1945 maan puolustuksen hyväksi suoritetusta palveluksesta ”Isänmaan nimissä” sodan 1941–1945 muistomitalin sekä vuonna 1962 tunnustukseksi Suomen sodissa 1939–1945 isänmaalle annetusta uhrista Sotavammaismerkin osoituksena isänmaan kiitollisuudesta ja kunnioituksesta.

Sen lisäksi hän sai LRE:n (=Lapin rintamamies yhdistyksen Etelä-Lapin osasto) asevelikerhon myöntämän Lapin ristin kunniakkaasta osallistumisesta Lapin sotaan 1939–1940. Kunniakirjan on allekirjoittanut Kenraalimajuri K.M (Kurt Martti) Wallenius. Kunniakirjassa ei ole vuosilukua.

Jatkosodasta kertoo parhaiten lähes kansalliskirjaksi noussut Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja siitä tehdyt kolme elokuvaversiota.

Tuntemattomat sotilaat

Olen elämässäni ollut tekemisissä kolmen sodankäyneen miehen kanssa: isäni, papan ja ystäväni isän kanssa. Kukaan heistä ei koskaan puhunut sodasta. Pappa kärsi masennuksesta, ystäväni isä pakeni alkoholiin, hänellä oli pitkiä ryyppyputkia, isän sydän sairastui ja hän kuoli 59-vuotiaana sydänkohtaukseen.

Sodan jälkeinen elämä

Kun rehellisesti elää, ei koskaan tule hätää, opetti Kaisa-äiti

Sodassa haavoittumisen takia pappa ei enää voinut jatkaa kirvesmiehen hommia, koska oikea käsi oli vaurioitunut. Pekka Aro, myös sotainvalidi, oli tullissa töissä; mamma ja pappa törmäsivät häneen, kun olivat menossa Ruotsin Matarenkiin. Pappa mietti nimittäin, että mitä alkaisi tekemään. Hänelle ehdotettiin erilaisia kursseja muun muassa kultasepänkurssia.  Mutta mitenkä niin tarkkaa hommaa voisi tehdä, kun ei kirvesmiehenhommiakaan haavoittuneella kädellä? Pekka Aro kehotti menemään Tornioon tullihoitajan puheille, että pääsisi tulliin töihin ja niinhän pappa lähti. Kahden viikon päästä tuli määräys mennä valalle ja mennä sitten tulliin töihin vuonna 1944. Vala oli varmaan virkavala. Ja pappa meni ja oli Tullihallituksen palveluksessa kaksikymmentä vuotta.

Virkamies ja…

Tullivirkailijan työ ei ole ollut kaikista arvostetuimpia Tornionlaaksossa, jossa joppauksella on pitkät perinteet. Joppaus on synonyymi salakuljetukselle. Sana on meänkieltä. Se viittaa ruotsin kielen sanaan jobba, eli tehdä työtä. Sanan alkuperä kuvaa hyvin, kuinka tavallista ja luontevaa salakuljetus on ollut alueen historiassa. Sotien jälkeen joppaus oli Länsi-Lapin tärkein elinkeino. Sotien jälkeiset vuodet 1945–1952 olivat joppauksen kulta-aikaa. Yleisimmät Ruotsista tuodut hyödykkeet olivat kahvi, sakariini, mausteet ja muut ylellisyystuotteet. Ruotsiin Suomesta kelpasivat taas kotieläimet sekä metsäkanalinnut, oravannahat ja muu riista. Joppaus kiinnosti etenkin suomalaisia, jotka yrittivät selvitä saksalaisjoukkojen polttamalla kotiseudullaan. Lapin sodan jälkeen kulutus Suomessa oli tarkasti säänneltyä. Mitään ylellisyystuotteita ei ollut saatavilla, mutta kysyntä kaikelle oli suurta jälleenrakennuksen keskellä. Joppauksen tuomitsijoita oli hyvin vähän. Joppaus on kuulunut jokilaakson perinteeseen. Tavaraa on pitkin historiaa haettu sieltä, mistä sitä on saatu. Koettiin, ettei siinä ollut mitään väärää, jos se oli rahalla maksettu.

Joppareiden vastavoima olivat tullivirkailijat, poliisi sekä rajavartiosto. Etenkin sotien jälkeen sekä Suomen että Ruotsin tulli pitivät rajaa tiukasti silmällä. Väylän yli kulkeva liikenne oli tarkassa syynissä. Alueen asukkaille myönnettiin henkilökohtaiset rajapassit, joihin merkittiin naapurimaassa ostetut hyödykkeet, joita sai laillisesti tuoda rajattu määrä omaan käyttöön. Luvattomuuksiin sorruttiin, kun rajapassiin merkittyjä määriä ylitettiin tai tavaraa tuotiin salaa myyntiin. Esimerkiksi kahvia sai tuoda Ruotsista Suomeen vain 250 grammaa per henkilö. Yleisimmät rangaistukset olivat salakuljetetun tavaran sekä salakuljetukseen käytetyn välineistön takavarikointi, eli pislaaki. Lisäksi salakuljettaja joutui maksamaan sakot sekä Ruotsin että Suomen puolelle. Isommissa pislaakeissa syylliset tuomittiin myös vankeusrangaistuksiin. Valtio motivoi virkavaltaa puuttumaan tehokkaammin salakuljetukseen tulospalkkauksella. Sen myötä tullimiehet, poliisit sekä rajavartijat saivat puolet takavarikoidun tavaran huutokauppa-arvosta itselleen. Lisäksi valtio kannusti siviilejä ilmiantoihin, luvaten takavarikoidun tavaran myyntiarvosta kolmasosan pislaakiin johtavasta vinkistä. Jopparit itse kokivat tekevänsä tärkeää kansanhuoltotyötä sodan runtelemassa ja tiukkaan säännöstellyssä Suomessa. Uudelleenrakennuksen keskellä painiva Rovaniemi oli yleisin kauppapaikka, mihin joppareiden saaliit päätyivät myyntiin. Kontrasti Suomen ja Ruotsin välillä oli sodan jälkeen valtava. Ruotsi ei ollut mukana taisteluissa, vaan hyötyi sodasta taloudellisesti myydessään raaka-aineita ja tavaraa muun muassa saksalaisille sotajoukoille. Ruotsissa kulutustavaroiden säännöstely oli paljon lievempää, ja se loppui heti, kun maailmankauppa alkoi elpyä. Suomi ja etenkin Lapin alue oli pitkään taloudellisesti heikossa tilassa. Kun Ruotsissa säännöstelystä asteittain luovuttiin, rajan tuntumassa asuvat suomalaiset alkoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kiivain salakuljetusaalto syntyi 50-luvun alussa, kun kahvin säännöstely päättyi Ruotsissa kokonaan. Suomessa jäi silloin myös ennätysmäärä joppareita tullin ja muiden viranomaisten haaviin. Jokilaakson asukkailla on ollut historiallisesti tiiviit suhteet rajan molemmin puolin. Se on auttanut luomaan puitteet molemminpuoliselle avunannolle.

Raja ei estänyt Ruotsissa asuvia tuttavia ja sukulaisia tekemästä kaikkensa, että Suomessa asuvat lähimmäiset saivat kaiken mahdollisen avun selvitäkseen sodan tuhoista. Alueen asukkaat olivat usein joppareiden puolella ja halusivat estää salakuljettajia joutumasta tullivirkailijoiden kynsiin.

Tullimiehiin suhtauduttiin taas nuivasti. Kauppiaat eivät halunneet myydä tavaraa tullivirkailijoille, ja kyläläiset olivat avoimen vihamielisiä uusia tullihurttia kohtaan. Mutta poikkeuksiakin löytyi. Tullimiehiä kunnioitettiin siinä tapauksessa, jos viranomainen osasi olla inhimillinen ja tasapuolinen. Monet tullin työntekijät olivat tärkeä osa yhteisöä ja osallistuivat kylien yhteisiin rientoihin, kirjoittivat Kaija ja Paavo Peura kirjassaan ”Joppareita, tullihurttia ja rajakyyliä: salakuljetusta Tornionlaaksossa sodan jälkeen”. He kertovat myös, että pienessä yhteisössä tullihurtat ja jopparit oppivat tuntemaan toisensa ja monesti toimintaa katsottiin läpi sormien molemmin puolin hyvässä yhteisymmärryksessä. En usko, että pappa katsoi mitään läpi sormiensa, ei hyvät virkamiehet tee niin. Papasta kuitenkin pidettiin tullivirkailijana, olihan hän luonteeltaan ystävällinen ja kohtelias.

Joppausta on käsitellyt kaunokirjallisuudessa mm. ylitorniolainen kirjailija Väinö Kataja (1867–1914) teoksissaan Tullikavaltaja (1911), Ruotsin rajalta (1912) ja Hevosmiehiä (1913). Toinen joppauksesta kirjoittanut on ÖverKalixissa eli Yläkaihnuussa asuva Bengt Pohjanen teoksessaan Konin hinta (1990). myös maaherran Ragnar Lassinantin (1915–1985) pakina- ja puhekokoelma S’oon valehtelematta tosi (1979) käsitellään joppausta, Lassinanttihan oli koulutukseltaan poliisi.

... pienviljelijä

Suomeen oli luotu työaikalaki vuonna 1917, se oli suurlakon keskeisimpiä tavoitteita, jolloin päätettiin kahdeksan tuntisesta työpäivästä, tullissa sitä ei kuitenkaan heti noudatettu, eikä papan mukaan edes heti sodan jälkeenkään, ainakaan Aavasaksan tullissa. Papan mukaan piti aina olla valmiudessa töihin. Mutta sitten kun tullikin alkoi noudattaa työaikalakia, pappakin teki kahdeksan tuntista työpäivää. Toinen työpäivä alkoi sitten Aittamaanpäässä, pienviljelijänä. Viljeltiin viljaa ja heinää, hoidettiin eläimiä. Alkuun oli vain yksi lehmä, jota mamman äitipuoli hoiti, koska mammalla ja papalla ei ollut navetta ihan kunnossa. Parhaimmillaan lehmiä oli viisi, oli Perho-hevonen, sikoja, kanoja ja lampaita.

Ruukimaa oli ostettu viidellä eri kauppakirjalla samasta talosta. Sotainvalidit saivat ostaa valtiolta maata ja pappa osti metsää Mustavaarasta. Jos alkuun oli ollut maata yksi hehtaari ja 18 aaria, niin tilukset kasvoivat ja loppujen lopuksi maata oli noin 80–90 hehtaaria.

Muistan että joskus muinoin mietin, että miksi kronqvistilaiset samaistuivat ja puhuivat pienviljelijäkodista eikä virkamieskodista. Kotihan oli kumpaakin. Mutta mamman ja papan lapset eivät tavallaan koskaan nähneet sitä virkamieskotia, jossa me Pietilän-tytöt elimme. Kun isä tuli töistä kotiin, hän söi päivällisen ja istahti nojatuoliin lukemaan päivän lehdet ja sitten alkoi uutisten katsominen ja kirjojen luku. Vain äiti aloitti oman työpäivänsä jälkeen toisen työpäivän kotona: ruuanlaiton. Kotona hän oli nähnyt, että papalla alkoi toinen työpäivä tullivirkailijan päivän jälkeen, hänestä tuli pienviljelijä. Ei ihme, että pappa ylirasittui.

Muutto Ylitorniolle

Elämä ei ollut leppoisaa ja kevyttä, vaan kovaa työtä ja varmaankin rasittavaakin, kaksi työpäivää, iso lapsilauma, vuokralaisia ja ylipäätään elämä sodanjälkeisessä Lapissa, jossa saksalaiset olivat tehneet tuhojaan.

Mamma oli sairastunut istukkasyöpään, joka on harvinainen syöpä. Se oli oletettavasti tullut kohdun ulkopuolisen raskauden seurauksena, lisäksi tohtori Toivakka totesi papan ylirasittuneeksi ja elämä tuli rahoittaa. Mamma kulki syöpähoidoissa Oulussa viisi vuotta. Syntyi ajatus Ylitorniolle muutosta.

He päättivät ostaa talon Ylitorniolta ja ostivatkin vuonna 1960. Ja siellä alkoi tietysti iso remontti! Uusittiin vesikatto, laitettiin keskuslämmitys, seiniin lämpöeristys ja sauna rakennettiin alakertaan. Tai siis pappa teki itse kaiken. Pappa kulki Aavasaksan tulissa töissä aina vuoteen 1964.

Anteron liikkeessä ja Aavasaksalla suksivuokraamossa

Eläkkeelle jäännin jälkeen pappa oli joka päivä ”töissä” Anteron liikkeessä. Omin sanoin hän kertoo, että jos ei muuta ollut, niin otin oven suussa asiakkaat vastaan, toivotin tervetulleeksi ja tervehdin. Itse muistan, että pappa oli myös Aavasaksan vaaralla suksivuokraamolla töissä ja kertoi, että kerran talvessa tuli itsekin laskettelusuksilla rinteen alas. Olin joskus ystäväni Pirkon kanssa hiihtolomalla mamman ja papan luona Ylitorniolla ja huristelimme papan kyydissä Aavasaksalle laskettelemaan. Pappa antoi meille vuokraamosta sukset ja mamma teki eväät mukaan ja päivä meni siellä kivasti. Pappa oli Anterolla ”töissä” 70-luvun loppuun saakka.

Muutto Tornioon

Lasten mielestä Ylitornio oli kaukana; ainoastaan Antero asui Ylitorniolla, kaikki muut olivat muuttaneet etelämmäs, kuka kauemmas, kuka vähän lähemmäs. Mamma ja pappa olivat ostaneet Torniosta kaksion, joka oli laitettu vuokralle. Nyt he päättivät myydä Ylitornion talon ja muuttaa vähän lähemmäksi lapsiaan. Aarre ja Aila asuivat perheineen Torniossa, Marjatta Keminmaassa, sitten Oulussa olivat ainakin Ilkka ja Aulis perheineen, Hillevi Kajaanissa, Taisto Oulaisissa, Maija-Liisa Raahessa jne. Torniosta ostettiin toinen asunto, 84-neliöinen kolmio, johon mamma ja pappa muuttivat. Ihailen heidän taitoaan pystyä myymään kotinsa ja muuttamaan uuteen, ja uudelle paikkakunnalle. Se vaatii joustoa ja ennakkoluulottomuutta. Ei omakotitalosta ole helppo muuttaa kerrostaloasuntoon. Eikä paikkakuntaa ole helppo vaihtaa, jättää ystävät, tuttavat, tutut paikat ja rutiinit ja hypätä uuteen. Varsinkaan jo elämän ehtoopuolella. Ehkä asiaa helpotti, että Aittamaanpäätä, alkukotia, ei ole koskaan myyty. Se on säilynyt kaikkien paikkana.

Mikä elämässä parasta on ollut? Mikä raskainta?

Velu kysyy papalta haastattelun lopuksi miellyttävimpiä muistoja elämästä ja sitten raskaimpia muistoja. Papalle ihanaa on ollut, että sai sen ammatin, mistä haaveili, ja sai käydä kansanopistoa, oppia uutta. Hän suoritti kansakoulun ja kansanopiston tutkinnon. Ehkä pappa tunsi, kuten Eila Pennasen kirjan nimi sanoo: ennen sotaa oli nuoruus.

Isä vilkuttaa ikkunan takaa

Raskainta oli elämä, kun lapset sairastuivat kurkkumätään. Kurkkumätä tavoitti myös Aittamaan ja siellä kuoli kolme ihmistä siihen, varmaankin lapsia. Kronqvistilla sairastui viisi lasta kurkkumätään, ensin Aila, sitten Antero, Aarre, Taisto ja Anneli. Ylitornioon oli nopeasti kyhätty kulkutautisairaala johonkin tyhjillään olevaan taloon ja Kronqvistin lapset kuskattiin sinne. Pappa kävi heitä joka päivä katsomassa, vaikkei saanut mennä heidän huoneeseensa, vain ikkunan takaa vilkuttaa ja katsoa. Minusta se oli liikuttavaa: raskainta oli lasten hätä, ei oma hätä sodassa, ei siellä haavoittuminen, paleleminen, pelko. lasten hätä ohitti omat kauheat muistot.

Sitten hän toteaa rauhallisesti: sulje se mikrofoni. Mietin minkä matkan tein Haapajärveltä Limingan niittyjen kautta Tornionjokilaaksoon, asemapäällikön taloon, Pallaksen tunturihotelliin, Kanada-taloon, Ruukimaalle ja Mustavaaraan. Mietin hänen lähes täydellistä kirjakieltään, sanoja, jotka eivät ole Peräpohjolan murretta tai meänkieltä, kuten esimerkiksi narikka, puustelli, ja oleskeluasu.

Kuuntelen miten tuuli puhaltaa ääninauhalla, kuten oikeassa elämässäkin, välillä se on vastatuuli, välillä myötätuuli. Sitten lintu visertää papan korvanjuuressa. Minä suljen tietokoneeni ja mietin, miten hieno elämä.

  

Katriina Pietilä-Juntura, papan, Hjalmar Kronqvistin lapsenlapsi

 

 

Lähteet:

Veli Kronqvist, Hjalmar Kronqvistin haastattelu, 28.5.1985. Tampere.

Terttu Ettala, Marjatta Ettala, Ville Ettala: Fredrika ja Kaisa Lisa Kronqvistin sukupiiri. Vammala 1994.

Karen Paul, Emil Hans Kronqvist.13.7. 1994.

Emil Kronqvistin kuolintodistus, 1937. Minneapolisin kaupunki ja osavaltio, USA.

Hjalmar Kronqvist, kantakortti, 1931–1965. Suomen sotilaspiiri.

Hjalmar Kronqvist, kunniakirjat Urho Kekkoselta 1957, 1962.

Hjalmar Kronqvist, Lapin ristin kunniakirja lapin Reserviyhdistyksen asevelikerholta. Allekirjoittajana kenraalimajuri K.M. Wallenius.

Aittiksen historia, WhatsApp-ryhmä: Marjatta Kouri, Aulis Kronqvist, Ilkka Kronqvist, Veli Kronqvist, Katriina Pietilä-Juntura.2.11.-16.11.2025.

Marja-Riitta Pekkala, WhatApp-viesti 12.11.2025.

Kaija ja Paavo Peura: Joppareita, tullihurttia ja rajakyyliä, salakuljetusta Tornionlaaksossa sodan jälkeen. Jopparien perinneyhdistys, 2001. Pello.

Anna Ryödi, Lafka, mesta ja narikka, Kielikello 1/2008.