Leo, isä (1924–1984)

Miten huone pimenee niin nopeasti,

niinkö lyhyt on tie jota kuljin niin pitkään

ja näin isäni itsessäni, niin hän istui

ja päivät vaipuivat, ovat poissa.  Bo Carpelan,1966, Valitut runot, suom. Tuomas Anhava

Isämme Leo Jaakko Pietilä syntyi 9.4.1924, Mikael Agricolan päivänä Alatornion Hellälässä. Hänen syntymästään tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta.

 9.4. ei olekaan Agricolan syntymäpäivä, kuten olen aina luullut, vaan hänen kuolinpäivänsä vuonna 1550. Mikael Agricola tunnetaan suomen kirjakielen isänä. Isäni rakasti suomen kieltä, hänellä oli muun muassa kummallinen 24-osainen kirjasarja Suomen sana, jossa oli tekstejä Sylvi Kekkosesta Erno Paasilinnaan. Hänellä oli Väinö Katajan kootut teokset, paljon suomalaisia klassikkoteoksia. Isäni luki paljon ja tilasi Helsingin Sanomia, jotka luki hyvin perusteellisesti. Paikallislehdistä hän bongaili kaikki kielikukkaset, kielioppivirheet ja lapsukset ja naureskeli niille. Olen jatkanut tätä perinnettä.

Isä luki meille Aku Ankkaa ääneen. Muistan, kun istuin hänen sylissään ja pyysin taas lukemaan. Isä totesi, että osaat jo itsekin lukea. Mutten halunnut. Rakastin, kun isä luki Aku Ankan onomatopoieettisia sanoja:

Uiii, Uiii. Plöm. Klingklong, klingklong.

Klop. Klop klop. Ssssh, ssh, srr.

Käk, käk, käk, Cucko.

Vongeta pung pung fung fung. Ou ouvouv vou. Krrrh,

krrh, hrr. Voi voi. AAAAAA.

(Oikeasti kyseessä on Väinö Kirstinän runo "Kertomus tapahtumasta"  teoksesta Luonnollinen tanssi, 1965)

Isämme avioitui äitimme Aila Annikki Kronqvistin (1932–2017) kanssa 1956 ja he saivat viisi tytärtä. Hän sanoi, ettei olisi poikalasten kanssa osannut ollakaan. Keväisin, jolloin tvisti- ja hyppynarukausi alkoi, isä oli vakkaripää sisarilleni Elisalle ja Johannalle. Eli seistä törötti tvistinauhan päässä kontiosaappaissaan pihalla tai pyöritti hyppynarua, jotta useampi tyttö pääsisi hyppäämään, eikä tarvitsisi seisoa päässä. Isälle rooli kelpasi.

Isä teki uransa Valtionrautateillä, oli muun muassa konttoripäällikkönä Pellossa, kun pohjoisen rataa rakennettiin. Sitten junanlähettäjänä ja myöhemmin asemapäällikkönä Tornioissa. Asuimme Torpinmäellä, ihanassa entisessä Torpin kartanossa, jonka VR omisti. Taloa ympäröi kaunis puutarha ja puistoalue; niitä hoiti oikea puutarhuri. Joskus äiti soitti isälle asemalle: älä lähetä lättähattua vielä Kemiin, hyppään junaan. Äiti kävi alennusmyynneissä Kemissä ja tuli leninkikassien kanssa kotiin.

Joskus tavarajunat tukkivat reittimme asemalle ja Hannulan sillalle, jouduimme kiertämään ne. Muistelen, että meillä oli lupa kiertää junat, muttei veturin päästä. Soitimme isälle asemalle: koska tuo rotiskojuna lähtee? Ja saako kiertää veturin puolelta, kun olisi lyhyempi kiertoreitti? Sitten keksimme, että menimme junan alta, se oli lyhin reitti. Raahasimme myös pyörät junavaunujen alta. Nyt se kauhistuttaa, ja varmaan vanhempani joutuisivat valvontaan salliessaan tai ummistaessaan silmänsä moiselta. Mutta isä totesi vain: ei radan varressa kasvaneet jää junan alle.

 Isällä oli omat rutiininsa sekä kotona sekä töissä. Molemmissa hän luki sanomalehtiä. Joku VR:n pojista oli todennut tuohtuneena, että kun Pietilä tulee töihin, aloittaa sanomalehden luvulla. Isä totesi, että olisi sekin poikariepu käynyt kouluja, niin saisi aloittaa työpäivän lukemalla sanomalehden. Aamuisin kotona isä kopsautti ilmapuntariin ja katsoi siitä päivän sään. En ymmärtänyt yhtään. Muistan, että tuijotin ilmapuntaria ja sen salaisia merkkejä ja puistin päätäni. Mutten koskaan kysynyt siitä mitään. Iltapäivällä tuli Helsingin Sanomat ja töiden ja iltaruuan jälkeen alkoi sen luku, sitten tulivat tietysti iltauutiset. Radiota isä ei kuunnellut, toisin kuin äitini.

Isä myös arkistoi kaikenlaista, kuten tärkeitä kirjeitämme joulupukille, minun vasemmalla kädellä kirjoittamaani peilikirjoitusta, koomisia kiertokirjeitä tai pikkujouluesitelmiä töistään. Minä teinkin urani museossa, jossa arkistoitiin ja säilytettiin kaikenlaista tuleville sukupolville.

5-vuotiaana olin kirjoittanut kirjeen joulupukille käsin, mutta seuraavana vuonna isä sai toimia sihteerinäni. Sanelin hänelle kirjeen ja isä nöyrästi kirjoitti💕

Torpinmäestä muutimme Juhannussaareen Suensaarelle kerrostaloon. Äiti oli usein viikonloppuisin töissä ja isä pyöritti viiden tyttären ja koiran huushollia. Lämmitti ruokia, ulkoilutti koiraa, kuskasi meitä sinne ja tänne, hoiti nuorinta sisartamme Pauliinaa, joka syntyi tähän kotiin, eikä koskaan asunut Torpinmäessä.

Kun mietin nuoruuteni lauantaiaamuja Juhannussaaressa, muistan, että Pauliina istui aina isän sylissä. Lauantai-iltapäivisin isä kahvitteli joko Väinön tai Erkki-sedän kanssa meidän keittiössämme, Pauliina sylissä. Miehet paransivat maailmaa, Pauliina murusteli pikkuleipiä, Putte-koira torkkui isän jaloissa. Me isommat tytöt huitelimme muualla, Jaana Slimarissa, Elisa ja Johanna usein Pällen tallilla Haaparannalla minä Anun ja Outin kanssa kartsalla.

Isällä ei ollut juurikaan meille sääntöjä, joiden mukaan olisi pitänyt toimia tai elää. Yksi sääntö kuitenkin oli: hampaat tulee harjata aamuin ja illoin. Minua kauhistuttaa ihmiset, jotka eivät hoida hampaitaan ja Elisasta tulikin hammaslääkäri.

Isä oli sodan käynyt mies. Sodasta ei koskaan puhuttu, emmekä osanneet siitä mitään kysellä. Isä oli kovin huumorintajuinen ja näki komiikkaa ehkä sielläkin, missä se ei olisi ollut niin sopivaa. Hän ei oikein ihaillut ketään tai asettanut jalustalle. Äitiään hän kutsui muoriksi, kertoili salattuja juttuja paikallisista poliitikoista, ja kun ihmettelin, että miksi sitten tuota äänestit, hän sanoi, että sellaisia ihmiset ovat, keskeneräisiä, väärintekeviä ja ahneita.

Isämme kuoli 59-vuotiaana sydänkohtaukseen tammikuun 6. päivä 1984. Maailma pysähtyi, sälekaihtimet suljettiin. Surin isäni kuolemaa valtavasti, tuntui, etten koskaan pääse sen yli. Kaikki muuttui, käsialani muuttui, minusta tuli vähitellen aikuinen. Seitsemän vuotta isämme kuoleman jälkeen ystäväni kysyi minulta: vieläkö suret isäsi kuolemaa. Vastasin että en, nyt vain kaipaan häntä. Isämme hautajaispäivänä terve vilkas koiramme Putte halvaantui takapäästä ja jouduttiin lopettamaan saman tien. Sekin kaipasi isäämme, kuten me kaikki.

Kesällä teemme sisarieni kanssa junaretken Hyvinkäälle Suomen Rautatiemuseoon. Otamme puolisot, lapset, vävyt, miniät, muut heilat ja tulevat vauvat mukaamme ja kenties kysymme: saammeko mennä ali, kun emme jaksa kiertää?

Niin kuin ratapihan tienoolle tullessa

jonain aamuna, kun aurinko loimahtaa savun läpi

ja sikin sokin risteilevät johdot järjestäytyvät

ja jyminä vaimenee kiskoista, minä odotan –

Bo Carpelan teoksessa Piha, 1969, suom. Tuomas Anhava