Hjalmar Nikolai Kronqvist – hieno mies: puoliso, isä, pappa, isopappa

Eräästä talosta lähteminen

 Joku on lähtenyt huoneesta/ja jättänyt vaatteet jälkeensä./Mitä on tapahtumassa?

 Joku ei jaksa sulkea ovea./Mikä kannettiin ulos, painoi/kuin sohva, pöytä, sänky.

 Nyt on kaikki siistiä, mies miettii./Ja ilmakin on raikkaampaa,/kun ikkunaa pidetään auki.

(Osa Bo Carpelanin runosta Joku on lähtenyt huoneesta, teoksesta Piha)

Eräästä talosta on tehty lähtöä, toiset pidemmän, toiset lyhyemmän aikaa. Itse olen viimeisten vuosien aikana käynyt talossa yhä harvemmin, keksinyt aina jonkun tekosyyn, miksi en voi tulla. On kurkku kipeä, polveen koskee, satun olemaan Ruotsissa, kahvitreffit ystävien kanssa.  Nyt tekisi mieleni huutaa: tässä teille tekosyiden maailmanmestari, tai ainakin siksi yrittävä.

Yhtenä sunnuntaina sitten lähdin taloon. Vein mukanani kattilallisen ”kermaista kermakeittoa”, kuten mieheni kutsuu keittojani, joihin piilottelen kaikkia kylmiöstä löytyvää ja värjään sulatejuustolla ja kuohukermalla keiton vaaleaksi. Nyt mietin, että joku tykkää rakuunasta, toinen rosmariinista, porkkanasta makeutta, herkkutateista umamia, vähän punajuurta, että saadaan herkkää punaa, tietysti sipulia.

Söimme keittoa, meitä oli viisi, yksi lähtöä tekevä ja muut auttajia. Puhuimme niitä näitä, ettei tarvitsisi puhua talosta lähtemisestä. Keitto porisi hellalla. Sitten talosta lähdettiin, sanoimme sille oikealle talosta lähtevälle: nähdään huomenna.

Niin nähtiin ja keitto porisi edelleen hellalla. Nyt se oli vain muuttunut mustaksi mönjäksi teräskattilan pohjalle ja kauha palanut siihen kiinni. Lähtijä lähti, minä jäin tuulettamaan taloa ja huomasin istuvani yksin sohvalla ja itkeväni, no kattilaa ja keittoa, kai.

Soitin tädilleni ja sanoin itku kurkussa, että olen typerä vanha nainen ja itken palanutta kattilaani. Hän sanoi, että niitähän voi ostaa uusia. Huusin, etten halua uutta. No osta kirpputorilta vanha. En halua toisten vanhaa.

Muistin, että olin 1980-luvulla kesätöissä laitoksessa, jossa pieni hydrokefaliaa sairastava poika kutsui minua Kattilaksi. Aina kun hän huusi minua (Kattila, atiaa!), jätin pesusoikon ja siivouslastan nurkkaan ja lähdin lörpöttelemään hänen kanssaan. Meillä oli lystiä, enkä välittänyt nuhteista, joita sain, kun siivous ei edistynyt.

Olin tullut tähän taloon alkukesästä 1981, nukkunut silloisen poikaystäväni kainalossa perähuoneessa, sitten tyttäremme olivat nukkuneet meidän kainalossamme siellä perähuoneessa ja joskus vanhan rouvan ja hänen miehensä kainalossa. Olimme järjestäneet siellä perhejuhlia, hiekkapuhallustanssit, sisäelinjuhlat, ristiäisiä, jouluja ja juhannuksia, nelikymppiset ja 80-vuotisjuhlat.

Olin keittänyt pihakeittiössä 10 litraa borssikeittoa, maustanut siellä jauhelihapihvit vaniljasokerilla, kun luulin sitä suolaksi. Rakastin talon pihaa, sen kummallista triangelipäätyä, jossa kasvoivat karviaiset. Muistan kun omenapuu istutettiin, myöhemmin kirsikka- ja kriikunapuu. Meni vuosia ennen kuin omenapuuhun tuli yhtään kukkaa, yhtään omenaa. Nyt omenoita kannetaan kottikärryillä kompostiin kymmeniä kiloja. Pihalla oli valtaisa ruusupenkki, syksyisin ruusut joko peiteltiin hellästi kuusenhavuilla ja vanhoilla täkeillä tai vietiin kellariin. Liljat kukoistivat, alppiruusut tuotiin Helsingistä ja vanha rouva sai nekin kukoistamaan.

Pihalla oli myös keltainen juhannusruusu. Se oli ujo ja hento ja harva sitä huomasi. Minusta se päihitti kaikki muut ruusut ja liljat ja kävin aina sitä katsomassa aidan vieressä, ennen kuin menin sisälle tai syksyisin punaherukoiden ja karviaisten kimppuun.  Vanha rouva sanoi, että saisin siitä alun, kun niin kovin sitä ihailet. Sanoin, että antaa olla, riittää, että se on tällä pihalla.

Tyttärillemme rakannettiin pihalle leikkimökki. Vanha rouva ja tytöt sisustivat sitä innolla, tekivät kevätsiivouksia, keittivät juurisoppaa ja kukkakiusausta. Laittoivat nuket nukkumaan. Yhtenä päivänä vanha rouva kuiskasi minulle: naapurin Jalmari käy salaa leikkimässä leikkimökissä. Minusta se oli hauskaa ja kirjoitin tarinan Jalmarista, joka jäi talveksi leikkimökkiin.

Tytöt kasvoivat ja leikkimökki myytiin pohjoisemmaksi jokivarteen. Mökki sai hyvät uudet asukkaat. Ainakin Hiljan ja Helmin, ehkä Einokin leikki siellä?

Joku vuosi sitten kävin katsomassa keltaista juhannusruusua, mutta sitä ei ollut. Tänä kesänä ruusupenkki kasvoi horsmaa ja nokkosta, maahumala oli vallannut pihan. Entäs alppiruusut, unikot? En muistanut katsoa.

Kattila ei itkenyt pohjaanpalanutta kattilaa, ei lähtemisiä, vaan jättämisiä, ikävää. Että taloon ja pihaan ei voi kohta palata. Ei voi tarkistaa ehtivätkö kriikunat kypsyä, montako kirsikkaa kypsyi. En halunnut tekosyiden maailmanmestariksi, halusin, etten muistaisi taloa, en pihaa, en kesäkeittiötä, en naapurin pikku Jalmaria, joka leikki salaa pihan leikkimökissä. Että unohdus tulisi nopeammin, jos siellä ei kävisi. Ihmisiä ei unohda.

Näin unessa äidin ja isän, täällä, hämärässä olohuoneessa, jossa valo siivilöityi kapeina nauhoina, joiden läpi he kulkivat kuin näyttämöllä. Isä meni eteiseen, me katsoimme hänen peräänsä. Hänen varjonsa oli laiha, se lankesi räsymatolle ja katosi siihen. Ikkunan takana mustarastaita laskeutui nurmikolla, kuin hiiltynyt sade. Katsoin äitiä, ja minut valtasi niin suuri suru, että heräsin. Bo Carpelan, teoksessa Lehtiä syksyn arkistosta.