Kaihi kaihersi

 Häikäisevä Marbella



Tasan vuosi sitten palasin Espanjan Marbellasta Tornion liukkaisiin. Olin ollut siellä kaksi viikkoa kuvataiteilija Moosa Myllykankaan kanssa, teimme hänestä kirjaa. Espanjassa oli valoisaa ja aurinkoista, mutta huomasin, että valo häikäisee minua valtavasti, koko ajan oli käytettävä aurinkolaseja ja olin oikein onnellinen – toki muutenkin – 1500-luvun asunnostamme Marbellan vanhassa kaupungissa, koska siinä oli vähän ikkunoita, eikä auringon valoa juurikaan tullut sisään. Torniossa häikäisy ei ollut ongelmana, koska aurinkoa ei juurikaan ollut kolmeen kuukauteen näkynyt. Pystyin kuitenkin lukemaan Marbellan asunnon kattoterassillamme, kun laitoin silmälasit ja aurinkolasit päällekkäin päähäni.

Kotimatkalla lentokoneessa en enää nähnyt lukea, siispä kuuntelin kirjaa. Olin kuitenkin kauhusta jäykkänä ”sokeuteni” takia; vasen silmäni oli ns. laiska silmä, en käyttänyt sitä ollenkaan. Laiskan silmän näkö ei ole kehittynyt normaaliksi johtuen esimerkiksi isosta taittovirheestä tai karsastuksesta. Laiska silmä olisi voitu hoitaa ennen kouluikää, mutta 1960-luvulla pääsin silmälääkäriin vasta koulussa.

Olin pärjännyt näköni kanssa, vaikka stereonäkö puuttui, kun silmäni olivat eriparia. Autot on tulleet hyvin kolhittua, kun en peruuttaessani osaa arvioida etäisyyksiä. Portaissa kävely on myöskin hankalaa. Pallopelit ovat mahdottomia. Muuten stereonäön puute ei elämääni häirinnyt. En osannut kaivata sitä, mitä minulla ei koskaan ole ollut.

Kotiin päästyäni tilasin heti ajan silmälääkärille ja kaihihan se vaivasi. Pääsin julkisen puolen leikkausjonoon, puoli vuotta, hoitotakuun puitteissa. Yksityiselle puolelle olisin päässyt heti, mutta hinta olisi ollut kymmenkertainen. Alistuin kohtalooni. Aloin kuunnella kirjoja. Lukeminen jäi. Näkö heikkeni koko ajan ja mielialani laski. Television katsominen oli vaikeaa, samoin kirjoittaminen ja kännykän käyttö, puhelimeen puhuminen kyllä onnistui, mutta viesteihin vastaaminen oli työlästä.

Ostin suurennuslasin, sitten uuden television, isokokoisen, tabletin ja uuden kännykän. Väänsin kaikista näytöt ja fontit ja kirkkauden isoiksi. Kirjoitin ne harvat tekstini, joita enää kirjoitin 24 pisteen fontilla. Sähköpostin käyttö oli tosi hankalaa. Kaikissa somepäivityksissä ja viesteissä meni tavattomasti aikaa, kun tuhersin niitä suurennuslasin kanssa.

Jotenkin häpesin kaihiani, tunsin olevani vajaa, huono. Mielialani laski samaan tahtiin kuin näköni heikkeni. Soittelin silmäpolille. Olin jotenkin aina ollut olemassa lukemalla, kirjoittamalla ja katsomalla tarkasti, esimerkiksi taidetta ja käsitöitä, nyt en enää pystynyt siihen.  Pelkäsin, että masennun uudelleen, olin vasta toipunut keskivaikeasta masennuksesta.

Oi kohtalo, oi kohtalo!

Kevät tuli ja valo lisääntyi, se vain suututti minua. Varasin ajan yksityiselle klinikalle, menkööt viimeisetkin pennoseni. Mutta sitten sain ajan julkiselle puolelle, vihdoinkin! Perun yksityisen ajan. No tietenkin sairastuin koronaan, mutta ehdin toipua siitä ennen leikkausta. Leikkauksen piti olla 15.6. Oli kulunut tasan puoli vuotta, kun olin todennut, että minulla on ehkä kaihi, ja lääkäri todennut sen muutama päivä myöhemmin. Leikkauspäivän aamuna sain tekstiviestin, että leikkaus on peruttu, syytä ei kerrottu. Itkin ja soitin kaikkiin mahdollisiin numeroihin silmäpolille. Soitan kaikille ystävilleni ja valitan kohtaloani. Kerjään kaikilta sääliä ja ymmärrystä. Leikkaus siirtyi elokuulle.

Mutta heinäkuu on heinäkuu, se menee nopeasti viljelysten ja ennen kaikkea surkeiden tomaattieni kanssa. Tulee elokuu ja vihdoin leikkauspäivä. Olen nyt kärvistellyt kaihini kanssa kahdeksan kuukautta. Jännitän leikkausta valtavasti ja tivaan hoitajalta etukäteen kaikki epäonnistumisen mahdollisuudet. Hoitaja on puhelimessa rauhallinen ja kärsivällinen ja selittää ystävällisesti.

Mitä saisi olla?

Minkälaisen näön haluan kaihisilmääni? Näin minulta kysytään ennen leikkausta. Minua naurattaa, totean: hyvänen aika, tämähän on kuin olisi mykiökaupassa. Mitä saisi olla? Ihan vaan sama näkö kuin ennenkin ja minulta kysytään vielä: ihanko varma? Leikkaus kestää noin 20 minuuttia. Kaihileikkauksessa silmän mykiö poistetaan ja tilalle asetetaan keinotekoinen linssi, ns. tekomykiö.

Muutaman tunnin kuluttua leikkauksesta alan nähdä televisiota sohvalta, olen nimittäin siirtänyt tuolin ihan lähelle uutta isoa televisiotani, että näen tekstit. Seuraavana päivänä näköni on palautunut, tartun sanomalehteen ja pystyn lukemaan. Otan Vivian Gornickin kirjan käteeni, ja huomaan että pystyn lukemaan takakannen tekstin, ja kirjankin.

Syyskuussa pystyn jo nauramaankin kaihilleni. Hankin kahdet uudet silmälasit. Harmitti, että olin edellisenä syksynä hankkinut myös kahdet uudet lasit ja kaihin aikana ostanut markettilasit, varalta (vahvuus +4), kun silmälääkäri sitä suositteli. Minulla oli nyt kotona viidet silmälasit ja vapaa-ajan asunnossamme kahdet, lisäksi kaksi suurennuslasia.

Mieheni lukee ruokakaupassa tottuneesti minulle maustepurkkien nimiä. Totean: näen itsekin, kato kaihi on leikattu. Sitä ennen olin kahdeksan kuukauden aikana sanonut hänelle, kun hän oli pyytänyt minua katsomaan tarkemmin, etten voi, kun minulla on kaihi, jos et satu tietämään.  Tämä keskustelu oli lähes jokapäiväistä.

Syyskuussa revin vihdoin retiisit maasta. Olin jättänyt ne sinne, kun en ajoissa ottanut pois ja ajattelin, että siementävät ja kasvavat ensi kesäksi. Mutta sitten päätin siivota kasvilaatikkoni. Ja kas, olinkin kylvänyt retiisien sijasta punajuuria. Kaihisilmin ostetut siemenet😊

Eläköön suomalainen terveydenhoito!




Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hjalmar Nikolai Kronqvist – hieno mies: puoliso, isä, pappa, isopappa

Leo, isä (1924–1984)