Hjalmar Nikolai Kronqvist – hieno mies: puoliso, isä, pappa, isopappa

 Juurikin niin hapan

Tämän vuoden tammikuussa hurahdin hapanjuurileivontaan. Tai ei, en hurahtanut. Minä en hurahda mihinkään: en joogaan, en Jeesukseen, en juoksuun. Suhtaudun kaikkeen jotenkin järkevästi, vaikka kiinnostunkin ja innostun monista asioista. Olin yrittänyt hapanjuuren tekoa joitakin vuosia sitten. Siis sen valkoisen, vehnäjuuren tekoa, mutta siitä ei tullut mitään, en jaksanut noudattaa ohjeita, enkä edes käyttää luomujauhoja.

Tammikuussa aloitin tosissaan, hankin luomujauhot, punnitsin veden ja jauhon, Tein juurta pieteetillä viikon, juuri muhi kylmälaukussa pesuhuoneen lattialla kuumavesipullon kainalossa. Tammikuun illat katsoin YouTubesta hapanjuurileivontavideoita. Liityin Facebookin Hapanjuurileipuritryhmään.

Suomessa juuren avulla on leivottu perinteisesti ruisleipää. Se leivonta on minusta helpompaa, ehkä se ruisleivän leivonta on meillä geeneissä, mene ja tiedä. Mutta vaalean – levain – juuren leipominen on kansainvälinen ilmiö, muoti-ilmiö.

Venla Rossi kirjoitti Imageen viime keväänä artikkelin juurella leipomisesta. Jo otsikossa hän kysyi, onko tämä hauska harrastus vai omituinen kultti?

Juuri korvaa teollisen hiivan, kohottaa taikinan. Juurta voi ostaa, sitä voi pyytää ystäviltä tai sen voi tehdä kokonaan itse, kuten minä halusin tehdä. Juuri usein myös nimetään. Minäkin nimesin juureni ja kirjoitin sen nimen etikettiin lasipurkkiin. Sitten ajattelin, että höpsistä, tässä ei ole oikeasti kyse muusta kuin leivän leipomisesta. Repäisin etiketin irti.

Olen aina leiponut leipäni itse, mutta ennen tammikuuta teollisella hiivalla ja ihan näppituntumalla, Heitellyt yleiskoneeseen mitä kotoa sattuu löytymään: puuron jämät, omenahilloa, kermaviiliä, piimää, suolaa ja öljyä. Nyt mittailen gramman tarkkuudella vedestä lähtien, sekoittelen kiinalaisella syömäpuikolla, en käytä yleiskonetta. Vätkytän ja venytän monta tuntia, mutta hetken kerrallansa, kylmäkohotan. Suit sait ei tapahdu mitään. Pitää miettiä koska juuren ruokinta aloitetaan, jos esim. lauantaiaamuna haluaa tuoretta leipää.

Juurella leipominen liittyy foodie-kulttuuriin, johon kyllä itsekin liityn. Foodiet ovat yleensä suurissa kaupungissa asuvia, koulutettuja keskiluokkaisia ihmisiä, jotka kiinnostuvat koko ajan uusista ruokatrendeistä. Trendit eivät kuitenkaan synny tyhjästä eivätkä sattumanvaraisesti.

Olen miettinyt, että ruuan suhteen suuri pääjako menee siinä, että ruoka nähdään joko ongelmana tai esteettisenä asiana, ruoka on kulttuuria. Jos ruoka on ongelma, siihen liittyy painonhallinta, tavoitellaan terveyttä ja ruoka on ravitsemusta. Tietysti ilmastonmuutosasiat, eläinten kohtelu, ympäristöasiat liittyvät silloin ruuan valintaan. Jos ruoka nähdään esteettisenä asiana, ruoka on silloin makuja, estetiikkaa, merkityksiä.

Ruokakulttuuriin liittyy voimakkaasti jonkun vastustaminen. Vastustetaan lihan syöntiä, valkoisia vehnäjauhoja, hiilihydraatteja. Muistissani on vielä erään puolustusministerin lausahdus: ”Mikään armeija ei marssi linssikeiton, saati kukkakaalipirtelön voimalla.” Kasvisruokailua paheksutaan myös.

Itse vastustan prosessoituja ruokia. Minusta on hassua olla vegaani ja syödä kaiken maailman ruuankaltaisia elintarvikkeita. ”Syökää kokonaista”, voisi olla mottoni. En nyt tarkoita, että lehmän kinttua pitäisi jyrsiä, mutta yksinkertaistettuna, että ostetaan porkkanaa, eikä härkistä. Halua tietää, mitä suuhuni laitan. Siksi minun piti viikko tehdä leivän juurta, jotta saan leipäni kohoamaan, eikä tarvitse ostaa teollista hiivaa. Nyt juurileipurit ovat vapauttaneet vehnäjauhot pannasta, sen sijaan sinne on paiskattu teollinen hiiva. Tietysti jauhojen pitäisi olla luomua ja jostakin pienestä myllystä hankittua. Yksijyvää tai emmeriä tai spelttiä. Emmer on muinaisvehnää, speltti alkuvehnää, yksijyvän tähkässä on tosiaan vain yksi jyvä. Kaikki ovat vehniä.

Juurileivontaan liittyy myös valtaisa välinearesenaali. Pitää tai pitäisi olla kalliita vasittuja kohotuskoria, pizzakivi uunissa varaamaan lämpöä, pizzalapio, muovikelmun tilalla mehiläisvahalla päällystetyt kangaskelmut, ns. kestokelmut, skaraba, mieluusti tammea, juurivispilä, taikinavispilä, sekoituspuikkari, lasipurkit juurelle, pellavaiset leivinliinat, kannellinen muovinen läpinäkyvä taikinalaatikko. No, ilmankin pärjää, voi ottaa mitä kaapista löytyy: sekoituspuikkona kiinalaiset syömäpuikot, muoviskraba maksaa euron, kohotuskorina käy siivilät ja salaattikulhot, vanhat astiapyyhkeet ovat hyviä leivinliinoja, haarukalla voi vatkata taikinaa jne. Ja marketeista löytyy edullisia luomujauhoja, ei tarvitse tilata etelän pienistä myllyistä emmeriä. Valmiina ostettu juuri maksaa vähintään 15 euroa 10 grammaa…Kotileivonta ei siis ole välttämättä halpaa puuhaa.

Hapanjuurileipomisessa on kyllä vähän kultinomaisia piirteitä. Jotkut korostavat leipomisen henkisiä ulottuvuuksia, juuren filosofiaa, leipominen on mietiskelyä, pysähtymistä, aistillista kokemusta. Juuret nimetään ja niistä keskustellaan kuin lapsista. Mutta silloin älähdin ja taisin kirjoittaa ryhmään tiukasti, kun joku kutsui leipätaikinaa vauvakseen. Laitoin, että kyse on kuitenkin vain takinaklöntistä, ei missään nimessä vauvasta ja juurella leipomisessa on – ainakin minulle – kyse vain leivän leipomisesta, siitä että saan hyvänmakuista limppua, ja tiedän tarkkaan mitä se sisältää. En liitä omaan juurileivontaani sen kummempaa filosofiaa, ei sitä tehnyt Kronqvistin mamma tai Pietilän Helmi Elisabetkään. Saadaan leipää pöytään ja siinä se.