Hjalmar Nikolai Kronqvist – hieno mies: puoliso, isä, pappa, isopappa

Berlin, meine liebe

Kuva: Esa Juntura

Jossakin vaiheessa aloimme perheeni kanssa kulkea lomilla Berliinissä, muurin murtumisen jälkeen. Vuokrasimme asuntoja, sitten asuimme taiteilijaresidenssissä, toisinaan hotellissa. Viehätyin enemmän Itä-Berliiniin, sen rosoisuuteen ja rumuuteenkin. Kolusimme kaikenlaisia paikkoja, kirjakahviloita, museoita, erilaisia näyttelytiloja. Vietimme kyllä aikaa Charlottenburgissakin, talsimme Ku'dammia ja sen luksusliikkeitä, lususimme KaDeWessa, upeassa tavaratalossa, jonka ruokaosasto ja ravintolakerros on vailla vertaa. 

Kerran järjestin pienet bileet residenssissä: Uudenmaan tanssijat tanssivat, Oulun taiteilija esitteli tekstiilitöitään, minä kokkasin. Sitten lähdin oululaisen taiteilijan kanssa baarikierrokselle, mies jäi katsomaan tv:tä residenssiin. Kolusimme kaikkia outoja paikkoja, residenssi sijaitsi Itä-Berliinin puolella, turkkilaisten alueella.

Vietimme jouluja Berliinissä, joskus jouluna söimme jouluaterian intialaisessa ravintolassa, joskus kävimme Domissa kuuntelemassa Jouluoratoriota, kerran olimme joulukirkossa, minkä lie kirkkokunnan kirkossa. Mutta hyvä meno ja gospel soi. Joulutorit olivat ehdottomia paikkoja. Isot museot puuduttavia.

Viimeisellä reissulla meidät ryöstettiin ihan klassisesti turistialueella, lompakko lähti ja sen mukana kaikki ja vielä autonavaimet. Auto oli Luulajan lentokentällä. Meni maku koko Berliinistä, emmekä ole sinne palanneet. Tallinna on hyvä Pikku-Berliini.

Tänä syksynä Berliini alkoi taas vähän kiinnostamaan ja tiedustelin ystävältäni, joka asuu siellä, vuokra-asuntoja.

Lokakuun alussa Helsingin Sanomien kulttuuriosastolla oli Antti Majanderin kritiikki Meri Valkaman romaanista Sinun, Margot. Valkama oli viettänyt lapsuutensa DDR:n aikaisessa Itä-Berliinissä. Majander hehkutti romaania surutta. Hän kirjoittaa: ”HARVINAINEN tapaus suomalaisessa kirjallisuudessa, vieläpä ensimmäisellä yrittämällä. ”

Valkama sanoo, ettei teos ole autofiktiota, omaelämäkerrallista kirjallisuutta, mutta paljon yhtymäkohtia löytyy Valkaman omaan elämään. Romaanissa on kaksi aikatasoa, 1980-luku, jolloin DDR on jo henkitoreissaan sekä noin 20-vuotta myöhemmin tapahtumia, joissa päähenkilö selvittää, mitä heille oikein Berliinissä tapahtui. Arvoitukset aukeavat vähitellen ja ihmiset ovat moniulotteisia, kuten ihmiset yleensä ovat. 

Mutta enemmän kuin trillerimäiset juonenkäänteet, minua kiinnosti kirjassa se, miten Valkama kirjoittaa DDR:stä muurin murtumisen jälkeen.

Yksi romaanin keskushenkilöitä on itäsaksalainen dokumenttielokuvien tekijä Ute Lauterbach, joka kirjoittaa vuonna 2009 Der Spiegeliin artikkeliin (fiktiota siis) otsikolla Kotimaastani jäivät vain rauniot. Itäsaksalainen älymystö jätettiin kategorisesti syrjään, tutkijat, toimittajat, monet muutkin, kun Saksat ”yhdistettiin”. Ute Lauterbachin mukaan mitään ei yhdistetty, vaan DDR pakkoliitettiin Liittotasavaltaan. Katsottiin, etteivät itäsaksalaiset kyenneet tuottamaan läntisen kriteerien mukaista journalismia. ”Olette tottuneet ajattelemaan toisin, tuottamaan propagandaa, jättämään ajattelun muille”. Lauterbachin – ts. Valkaman – mukaan näin ei kuitenkaan ollut, ja siitä on myös tutkimustuloksia.

Kun DDR:n järjestelmä kaadettiin, kaadettiin sen myötä myös ihmiset. Myös ne, jotka olivat halunneet ja olivat taistelleet oman maansa demokratisoimiseksi. Osseista tuli toisen luokan kansalaisia uudessa Saksassa. Berliinissä asuva ystäväni kertoi joskus 15 vuotta sitten, että jostakin pienistä asioista huomaa, kuka on ossi, mitä he eivät tiedä tai tunne, tai mitä tietävät. Tuli jo silloin mieleen, että itäsaksalaiset itsekin häpeävät sitä, että ovat syntyneet tai eläneet Itä-Saksassa.

DDR Design...

Historia on aina voittajien historiaa, ja DDR:ään se sopi oikein hyvin, katsottiin, että sen kulttuurista ja elämäntavasta on vain vähän säilyttämisen arvoista. Kaikki on korvattavissa, uusittavissa, unohdettavissa. Hyvät ja myönteiset asiat on haluttu pyyhkiä pois. DDR:stä tuli vitsi.

Mutta ei Valkama mitään idylliä DDR:stä luo. On Stasi, torakoita asunnoissa, jätteet haisevat rappukäytävissä. Kerrostalossa on kaksi hissiä: toisella pääsee parillisiin kerroksiin, toisella parittomiin.

Valkaman romaanissa yksityinen ja yleinen kietoutuvat hienosti yhteen: kokonaisen kansakunnan oikeus omaan menneisyyteensä kietoutuu yksilön oikeuteen omaan menneisyyteensä. Perheissä, suvuissa on aina monia kertomuksia, asiat muistetaan eri tavalla. Myös perheissä voi olla voittajien ja häviäjien tarinoita. Valkama kuvaa hyvin, kuinka vahvoja mutta samalla hauraita ovat ne siteet, jotka kytkevät meidät toisiimme yli sukupolvien.

”Sinun, Margot” on aatehistoriaa, mutta se on myös salapoliisiromaani, rakkausromaani, oman tarinan etsimistä ja selvittämistä: miksi olen juuri tällainen? Kuka ihminen lopulta on, jollei muista omaa menneisyyttään?