Hjalmar Nikolai Kronqvist – hieno mies: puoliso, isä, pappa, isopappa

 

Kuunteleva lukija

Kuva: Ilona Juntura

Äänikirjojen kuuntelu ja ostaminen lähtivät roimaan nousuun koronakriisin aikana, mutta osa himolukijoista ei ole lämmennyt uudelle formaatille. itsekin nikottelin ja nikottelen äänikirjoille. Ensimmäinen kosketukseni äänikirjoihin oli yli kymmenen vuotta sitten, kun ostin cd-kirjana suomalaisen klassikon: Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla, lukijana oli Veikko Sinisalo. Toki olin trilogian lukenut paitsi kolmatta osaa, jossa tehdään sovitus. Se ei kuulunut Oulun yliopiston kirjallisuuden laitoksen opintovaatimuksiin, olihan laitos umpimarxilainen. Olimme lähdössä pitkälle asuntoautomatkalle Eurooppaan ja ajattelin, että matkan aikana pääsen myös trilogian viimeiseen osaan, sovitukseen. Toisin kävi: teoksen lukijalla Veikko Sinsalolla oli niin valtavat maneerit, kun hän luki kirjaa, etten kestänyt sitä. Erityisesti, kun hän luki naisten dialogia. Sinisalo oli oikea karikatyyri.

Myöhemmin autoomme murtauduttiin kotipihalla, ovi väännettiin sorkkaraudalla ja mikroaaltouuni repäistiin seinästä irti. Mikron mukana meni venäläinen maatuskan mallinen pannumyssy, joka oli minulle rakas ja tärkeä. Harmittelin, etteivät vieneet cd-kirjakasaa, pannumyssyn sijaan.

Koronavuonna tutustuin sitten äänikirjapalveluihin. Nopeasti huomasin, etteivät kaunokirjalliset teokset sovellu äänikirjoiksi, ainakaan minulle. Dekkarit kyllä, mutta niitä luen tosi vähän ja elämäkerrat menivät kuuntelemallakin, tosin en niitä ollut kovin paljon lukenut. Huomasin, että kirjan ääneenlukijalla on valtavan suuri merkitys. Jos lukija on huono, ei kirjaa viitsi kuunnella. Hans RosenFeldin kirjan Surman susi lukee suomeksi näyttelijä Vera Kiiskinen. Kaikki on ok niin kauan kun kirjassa mainitaan paikkakunta Kalix. Kiiskinen lausuu sen ”Kalix” vaikka kaikki täällä pohjoisessa Ruotsin rajalla tiedämme, että se lausutaan ”Kaalix”. Se oli melkein siinä, kidutin itseäni ja kuuntelin kirjan loppuun asuen Kalixin kunnassa.

Sitten kuuntelin Karin Smirnoffin kirjan Lähdin veljen luo, suomeksi. En yhtään tajunnut, mikä ihme oli kirjan päähenkilön nimi ” Jaana Tsippo” ja mietin miten se kirjoitetaan. No kuuntelin kirjasarjan ruotsiksi, päähenkilö on Jana Kippo ja Kippo lausutaan ihan vaan Kippo, niin kuin se kirjoitetaankin.

 Ostin Smirnoffin trilogian ruotsiksi, yllätyin, että kaikki erisnimet oli kirjoitettu pienellä alkukirjaimella. Aivan kuin minulla olisi kolme kirjaa, kaksi äänikirjaa erinimisellä päähenkilöllä ja sitten ruotsinkielinen alkuparäiskirja ilman erisnimiä, päähenkilö oli jana kippo.

Joissakin ruotsalaisissa äänikirjoissa, jotka on suomennettu ja luetaan suomeksi sana ”ICA”, joka on ruotsalainen kauppaketju,  lausutaan I C A, eli sanotaan kirjain kerrallaan, vaikka oikeasti se lausutaan Iikka, Söderhamn lausutaan juuri noin, eikä Sööderhamn, miten se oikeasti lausutaan. Että menee hermot! Eikö niitä lukijoita opeteta lausumaan edes ruotsia?

Fyysistä kirjaa lukiessa ei tällaisiin ongelmiin törmää ja sitten jään miettimään: kumpi on enemmän kirjan ääneenlukija vai kirjan kirjoittaja?

”Jokaisen kansalaisvelvollisuus on silloin tällöin ostaa fyysinen kirja eikä vaan valittaa, että ihan kauheaa, kun kirjakaupat katoavat ja äänikirjat vievät kaiken. Se on jokamiehen kulttuuriteko, piru vie!” sanoo kirja-alan vaikuttaja Leena Majander-Reenpää Helsingin Sanomien haastattelussa 5.9.2021.

Entäs jos äänikirjat muistuttaisivat enemmän kuunnelmia kuin ääneen luettuja kirjoja? Tällöin ainakin äänikirja olisi itsenäinen taideteos eikä niinkään pelkästään toinen jakelukanava kirjalle.

Laura Malmivaaran Esikoiskirjan Vaiti toinen lukija Malmivaaran itsensä lisäksi on näyttelijä Marja Packalén. Hän lukee osuutensa kuunnelmanomaisesti. Minusta Packalénin jaksoja, äidin osuutta, oli mukava kuunnella.

Mietin että liukeneeko paperisilta sivuilta digimaailmaan jotain korvaamatonta? Voivatko kirjat esineinä kadota kokonaan? Välistä toivon että katoavaisivatkin: minulla on kotona yhteensä viisi kirjahyllyä, kolme varsinaista, sitten on keittiössä keittokirjahylly ja olohuoneessa osa taidekirjoista. Mutta kirjoja on myös yöpöydillä, olohuoneen sivupöytä on täynnä kirjoja.

Espanjalainen historiantutkija Irene Vallejo sanoo Hesarin haastattelussa 13.6.2021: ”Historiassa ylipäätään on paljon enemmän kyse pysyvyydestä kuin muutoksesta, ja niin on myös kirjan ja lukemisen kohdalla.”

”Samalla tavalla kuin internetin pohjana ovat perinteisten kirjastojen arkistointijärjestelmät, e-kirjakin perustuu painettuun. Samalla tavalla sitä luetaan. Ja äänikirjaa kuunnellaan niin kuin tarinoita muinoin.”

”Kaikki tekniset uudistukset rakentuvat edellisten varaan, eivät ne tyhjästä synny. Siksi kyse ei ole siitä, että uusi kilpailisi vanhan kanssa tai tuhoaisi sen. Kyse on kehityksestä ja rinnakkaiselosta.”