Hjalmar Nikolai Kronqvist – hieno mies: puoliso, isä, pappa, isopappa

 Talo pienessä pohjoisruotalaisessa kylässä

Kuva: Katriina Pietilä-Juntura

Ostimme mieheni kanssa kymmenen vuotta sitten vapaa-ajan talon, kodin, pienestä pohjoisruotsalaisesta kylästä. Olimme etsineet vapaa-ajan paikkaa noin 15 vuotta molemmin puolin rajaa; siis Suomesta ja Ruotsista. Alkuun Tornionjoen eli Väylän varrelta, sitten laajensimme etsintöjämme. Keväällä haku aina alkoi, etsimme lukemalla lehti-ilmoituksia myytävistä kohteista, kuuntelimme tuttujen ja ystävien juttuja ja mainintoja, etsimme netistä tai hyppäsimme vaan autoon ja ajelimme Väylänvarren kyliä, välillä järvikylillä, missä milloinkin.

Löysimme kaikenlaisia mökkejä, torppia, taloja. Kerran huusin miehelleni, että jos hän pysähtyy tämän mörskän eteen, otan välittömästi avioeron.

Sitten yhtenä marraskuun sunnuntaina vuonna 2011 mieheni sanoi, että nyt on löytynyt talo. Se oli kylässä, jonka tiesin. Olin yhdessä EU-projektissa tutustunut naiseen, joka asui tässä kylässä ja kylä kiehtoi minua. Olimme sielläkin ajelleet.

Hyppäsimme autoon ja ajoimme kylään. Löysimme talon helposti. Omistajan tytär oli tyhjentämässä taloa. Tytär esitteli taloa mielellään, olimme lumoutuneita: puulattiat, paljon vanhoja kirjoja, upea valurautainen koristeellinen kassakaappi eteisessä. Kaikki oli upeaa ja ihanaa.

Tärisimme innosta, mieheni lähti vielä isänsä kanssa katsomaan taloa seuraavalla viikolla, katsastivat kivijalan ja talon kunnon, kaikki ok. Meitä ei hidastanut, että norjalaiset olivat jo jättäneet talosta tarjouksen.

Lähdimme kiinteistövälittäjän kanssa katsomaan taloa, hän muistutti, että pyyntöhinta on jo tarjottu. Huomasimme, että puulattiat olivat muovimattoja, wc ja pesuhuone omituisia, sähköhella ruskea liasta. Piha oli täynnä autonraatoja, haiseva puinen asuntovaunu takapihalla ja kesällä sitten paljastui, että myös kaikenlaista rautaromua oli jemmattuna takapihalle.

Neuvottelin Suomen itsenäisyyspäivänä talon lainan ja ostimme sen. Veimme ensimmäisen muuttokuorman joulupäivänä.

Talo oli tyhjennetty, olin pyytänyt, että autonrämät ja asuntovaunu vietäisiin. Kassakaappi oli myöskin viety, samoin kirjat ja mm. verhotangot. Ei se meitä haitannut. Talo oli ja me olimme.

Talo on 1920-luvulla rakennettu hirsitalo. Kylä on entinen sahayhdyskunta Perämeren pohjukassa. Kylässä on noin 300 vakituista asukasta, sitten meitä, vapaa-ajan asukkeja eri maista; kyläläiset ovat sanoneet, että vapaa-ajan asukkaita on 13.sta eri maasta, en ole varma asiasta. Kyläläiset itse lähtevät lomillaan lähisaariin.

Olen vuosien ajan raportoinut kylän tapahtumista somessa. Näennäisen hiljaisesta tapahtumaköyhästä kylästä on paljon raportoitavaa. Aloitin kylästä kertomisen somessa, kun tyttäreni sanoivat, että täällä ei koskaan tapahdu mitään. Facebook-päivityksissäni kerron ”Pienen pohjoisruotsalaisen kylän juoruja” mm. Mamma Morinista, kissoista, Merikapteenista, kiirunalaisista jne. Päivitykseni ovat kovin suosittuja ja niistä on pyydetty kirjaa.

Haluan kertoa minkälaista pienessä pohjoisruotsalaisessa kylässä on, minkälaista siellä oli, ketkä siellä kerran olivat, asuivat. Minkälaista meillä on.

En kirjoita, että Ruotsissa ei ole aluepolitiikkaa, vaan kerron, että kylässä ei ole yhtään julkista roskapönttöä ja pyörä tärisee, koska tiet ovat kuoppaisia.

Ajattelen, että aika, mitä perheeni on viettänyt pienessä pohjoisruotsalaisessa kylässä, on muokannut meitä, myös ystäviämme ja sukulaisiamme, meistä kaikista on tullut vähän toisenlaisia, kun olemme niin kaukana, niin lähellä.

Olennaista teksteissäni on pienten tapahtumien suurilla merkityksillä; se nostaa keskiöön paikallisyhteisön, kertoo kylän näkymättömästä ja hiljaisesta arjesta. Minulla on esim. Facebookissa noin 1000 ystävää, monet hämmästelevät, että voin omistaa ja asua osan vuodesta Ruotsissa, elää Ruotsin aikaa ja käyttää Ruotsin valuuttaa ja puolessa tunnissa hurauttaa Koti-Suomeen.

Mielestäni olen avannut näillä Pienen pohjoisruotsalaisen kylän juoruilla rajan välistä yhteiseloa aikatavalla, ja hyvin konkreettisesti. Kerron Surströmming-juhlista, Lucian- päivästä, Julmustin juomisesta, pubaftoneista, joita suomalaisessa (Etelä-) Suomessa ei tiedetä oikeastaan mitään. Uskon, että tulevaisuuden tarinat syntyvät pienistä havainnoista.

Onni ei välttämättä löydy maailmalta ja suurista kaupungeista, kuten ennen luulin. Se voi tulla siitä, kun puhuu surkeille tomaateille kasvihuoneessa ja merikapteenin koirat hiipivät kuuntelemaan.

Korona-aika on kiristänyt ruotsalaisten ja suomalaisten välejä, onhan Suomen ja Ruotsin koronapolitiikka ollut hyvin erilaista. Some kävi kuumana tätä keskustelua. Välejä on kiristänyt toisaalta Ruotsin muusta Euroopasta poikkeava koronastrategia sekä Suomen hallituksen rajojen sulkeminen länsirajalla. Olen itsekin paheksunut Ruotsin linjaa ja osallistunut jonkin verran somekeskusteluihin. 

Toisinaan ajattelen,että nämä minun sometekstini pienestä pohjoisruotsalaisesta kylästä voisi olla - ei ehkä suuri rauhanrakentaja - mutta jonkin sortin sillanrakentaja vähän jo rikkoutuneille väleille täällä Suomi-Ruotsi rajalla, tarkastelenhan teksteissäni niitä hiuksenhienoja eroja joita suomalaisilla ja ruotsalaisilla on kaikesta huolimatta on. En suuresti päivittele niitä, totean vain.